Enimmäkseen lusmuilua

Taas on kulunut yli viikko aikaa edellisestä postauksestani, mutta puolustuksekseni voin sanoa, että useimpina päivinä ei myöskään ole tapahtunut mitään kertomisen arvoista, joten tässä viikon aikana olen vähän niinkuin keräillyt enemmän tai vähemmän kertomisen arvoisia asioita yhteen. Parempi näin kuin, että joka päivä valittaisin sitä, että ei ole taaskaan mitään tapahtunut. Koulussa kurssit ovat rullailleet samaan tahtiin, kuin tähänkin mennessä. Hiukan on vaivannut tosin se, että useilla kursseilla opettajia on useita, ja jokainen heista opettaa tietyn lyhyen pätkän kurssista. Itsessäänhän tässä metodissa ei ole mitään valittamista, ehkä jopa ihan hyvä, että muutama eri ihminen opettaa kukin sitä asiaa, josta eniten tietää. Häiritsevänä aspektina on kuitenkin se, että eri opettajien opetustyylit ovat täysin erilaisia. Samalla kurssilla voi yksi opettaja selittää asiat suhteellisen yleisluontoisesti keskittyen sitten syvemmin tärkeimpiin kohtiin kun toinen opettaja sitten aloittaa kirjoittamalla taulun täyteen kaavoja mutisten samalla selitykseksi jotakin lähinnä itselleen tauluun päin kääntyneenä. Ja kaikki onkin sitten selitetty juurta jaksaen ja (osittais)differentiaaliyhtälöitä säästelemättä. Häiritsevää, kun hädin tuskin ehtii kopioida yhtälöt tauluta ennen kuin uusi satsi alkaa. Toisaalta ihan hyvä, että asiat selitetään juurta jaksaen, mutta jää kyllä mietityttämään, että minkä verran mistäkin aiheesta pitää sitten tietää, vaihteleeko kurssin vaatimustaso sitten kokeen tekijän mukaan? Pitääpä pohdiskella tätä. Ja toisena häiritsevänä pointtina on tietenkin se, että toiset opettajat ovat auttamatta ns. huonompia kuin toiset. Ikävää, kun hyvä opettaja vaihtuu huonoon. Mutta onneksi sentään toisinkin päin voi käydä. Opettajan vaihdoksia lukuun ottamatta, kurssit jatkavat samaa rataa, esim kokeita ei ole vielä ollut toisin kuin kotimaassa, jossa periodin vaihteen kokeet taisivat juuri mennä. Minähän en kyllä ole täällä opiskellutkaan kuin vajaa 4 viikkoa, joten kokeita on sitten todennäköisesti odotettavissa vasta muutaman viikon päästä. Pikkuhiljaa alkaa jo mietityttää useat suulliiset kokeet ja niistä selviytyminen ja niiden vaatimustaso. Sisko tosin sanoi, että kokeet ovat täällä hänen mielestään olleet helpompia kuin vastaavat Suomessa, joten en ole ihan järjettömän huolissani. Saas nähdä.

Viime viikonloppuna olin pelimessuilla jälleen missäpä muualla kuin Rathausplatzilla. Siellä tosiaan näyttää olevan melkein joka viikonloppu jotain. Ihan mukava tapahtuma, esillä olivat uusimmat tietokone- ja konsolipelit ja vehkeet. Itsekin pelejä sai tietenkin kokeilla ja ohjelmassa oli mm. pelikilpailuja, esim. laulu/bändipelikilpailu (jonkinlainen Singstarin ja Guitar Heron yhdistelmä), jota katsellessa tunsin suurinta myötähäpeää aikoihin . Mukaan ei kylläkään täältäkään tarttunut yhtään peliä. Toisaalta eipä oikein ole millä pelatakaan, kun koneessakin pyörii linux. Mitään järjettömän ihmeellistä tai hienoa messuilla ei ollut, ei siis virtuaalikypäriä ja nanobotteja, mutta kyllä pelejä kokeillessa ja uutuuksia ihmetellessä sai aikaa kulumaan ihan kiitettävästi. Tämä kuten kaikki muutkin Rathausplatzilla olleet messut, joissa olen käynyt, oli siis ilmainen, joten hintaansa nähden ihan mukavaa viihdettä. Pitäisi jostain selvittää jonkinlainen aikataulu eri messuille, joita paikalla järjestetään, mutta ei kyllä ole mitään hajua, että mistä sellaisen voisi saada käsiinsä. Lopun päivää sitten vietinkin siskon luona rentoutuen.

Tämä viikko onkin sitten mennyt yllättävän nopeasti, en voi uskoa, että on jo lauantai. Viikko on kulunut suurimmaksi osaksi koululla, aamulla ja päivällä luennoilla ja iltapäivällä sitten joko kirjastossa tai tietokoneluokassa. Edelleenkään ei siis ole nettiliittymää täällä kämpillä, niin koulun tietokoneluoksassa tuleekin sitten vietettyä ihan kiitettävästi aikaa. Kyrsiihän se kyllä melko miehekkäästi, mutta kyllä tähänkin on jo jotenkuten tottunut. Muuten en välttämättä kaipaisi tietoliikenneyhteyksiä, mutta ystäviin ja kavereihin olisi kiva olla yhteydessä vähän useammin. Kuluuhan se aika tosin kaupungilla palloillessa ja lukiessakin, mutta kuitenkin. En ole tällä(kään) viikolla jaksanut käydä hirveästi missään vaihtaritapaamisissa/iltamissa, keskiviikon Erasmus-baari-iltakin jäi väliin, kun en viitsinyt mennä, vaikka olenkin yleensä paikan päällä käynyt. Torstaina olisin tosin halunnut mennä vaihtareiden kansainväliseen ruokailtaan, jossa tarkoituksena oli, että kaikki olisivat tuoneet jotain perinteistä ruokaa kotimaastaan, jota muut olisivat sitten saaneet maistella. En kuitenkaan siis päässyt ko. tapahtumaan, sillä sen päälle sattui yhdysvaltalaisen Disturbed-bändin konsertti, johon olin ostanut lipun ajat sitten. En ollut koskaan nähnyt bändiä livenä, joten päätin sitten tämän kerran mennä katsastamaan yhtyeen Indestructible-kiertueen Wienin keikan. Näin retrospektiivisesti katsellen teinkin hyvän valinnan, sillä keikka oli oikein hyvää viihdettä, täytyy alkaa käymään täällä konserteissa useamminkin. Muutama mielenkiintoinen keikka onkin tulossa tässä marras-joulukuussa, joten kovin kauaa ei tarvitse odottaa. Tämän kertainen konsertti järjestettiin Gasometerin pienehkössä Bank Austria -hallissa, jossa pääsinkin heti lavan eteen kuuntelemaan soittoa. Gasometerhän on entinen kaasulaitos, joka on nykyisin muutettu melko suureksi ostoskeskukseksi ravintoloineen, elokuvateattereineen ja konserttihalleineen. Lisäksi neljästä pyöreästä tornista koostuvassa Gasometerissä on useita asuntoja ja jopa opiskelija-asuntoja. Siellä olisi kyllä kieltämättä hienoa asua, kauppakeskuksen yläkerrassa .

Eilen olin sitten jälleen siskon kanssa messuilla, tälläkertaa pienoismallimessuilla Wienin messukeskuksessa lähellä Pratersternin kuuluisaa huvipuistoa (jonka ympäristössä pitäisi muuten joskus käydä taas, alueella kun on sangen kauniit puitteet). Vaikka en itse olekaan mikään pienoismallien harrastaja, oli messuilla silti yhtä sun toista mielenkiintoista nähtävää, muun muassa todella hienosti ja yksityiskohtaisesti rakennetut suuret pienoismallikokonaisuudet; junaradat, lentokoneet, armeijat sun muut. Ja sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että pienoismallien rakentajat näyttävät olevan yllättävän perverssiä porukkaa, sillä vaikka kuinka monessa pienoismallissa näkyi ihmisiä istumassa pöntöllä, alastomina, harrastamassa seksiä ja niin edelleen. Mutta mitäpä sitä voisi odottaakaan vanhoilta viiksisediltä, joita pienoismallien rakentajat useimmiten näyttivät olevan. Jostakin kumman syystä messuilla vierähtikin sitten lähemmäs viisi tuntia erilaisia vipstaakeja katsellen. Tosin varmaan puolitoista tuntia kului eräänlaisen älypelin pelaamiseen, jossa erimuotoisia palikoita piti järjestellä kolmion muotoiselle laudalle. Vähän hävetti kokeilla peliä niin kauan ostamatta mitään, mutta satasen hinta muutamasta muoviosasta oli niin järjetön, ettei pelin ostaminen käynyt mielessäkään, vaikka täytyy sanoa, että se oli koukuuttavin ajanviete pitkään aikaan. Koukuttavasta tulikin muuten sivuhuomautuksena mieleen, että jo toistamiseen täällä Wienissä minulle yritettiin myydä huumeita, tällä kertaa Subutexia Karlsplatzin metroasemalla, joka on tunnettu paikalla palloilevista narkkareistaan. Harmi kyllä, se on myös yliopistoa lähin metroasema, joten vaihtoehtoja ei hirveästi ole. Omituista sinänsä, kotimaassa ei koskaan ole tullut vastaavaa eteen, täällä sen sijaan jo pari kertaa. En sitten tälläkään kertaa tehnyt kauppoja epäilyttävän turkkilaismiehen kanssa, vaan jatkoin matkaani mitään sanomatta. Sinänsä spurgut ja narkkarit alueella eivät pelota, sillä asemalla on myös poliisiasema ja lähes jatkuva partiointi, mutta ei se kieltämättä mitään mukavaakaan ole, ettei tyyliin pysähtyä voi ilman, että joku tulee ördäämään jotain.

Palatakseni takaisin viimeaikasiin tapahtumiin, vietin sitten perjantai-iltaa jälleen siskon luona. Ostin sitten lipun Suomeen joululomaksi. Aluksi en ajatellut tulevani käymään kotona vaihtoaikanani, mutta vähitellen mm. tämä asuntosäätäminen ja muu stressi sai minut muuttamaan mieleni, ja onhan se kyllä mukavaa viettää joulua tutussa ympäristössä, vaikka olisihan se kieltämättä ollut kokemisen arvoista nähdä miten joulua täällä vietetään. Tosin kun siskokin on jouluksi lähdössä pöndelle, niin eipä täällä nyt niin hirveästi tekemistä olisi ollut. Eiköhän loppupeleissä pari viikkoa kotona tee ihan hyvää. Voi sitten uusin voimin palata takaisin kevätlukukaudeksi.

Tässä olikin sitten suurin piirtein viimeisen viikon tapahtumat summattuna. Edessä on vielä luppuviikonlopun ajan rentoutumista ja ehkä hieman kaupungilla palloilua sekä ensi viikolla muutama vaihtaritapaaminen, joihin voisi taas jaksaa raahautua. Yritän taas kirjoittaa kunhan muutama kertomisen arvoinen kokemus on kertynyt. Loppuun vielä muutama kuva viime viikon tapahtumista. Jaksakaa siellä Suomessa ja maailmalla.

Parlamentti

Suihkulähde

Pelimessut

Pelimessut

Schnauf

Ring

Syksy saapuu

pienoismalli

Pienoismalli

Evakossa

Viimeisen viikon aikana on tosiaankin tapahtunut paljon. Vaikka tapahtumia ei määrällisesti nyt mitenkään huimaavasti olekaan, on viikon aikana sulattelemista tullut kyllä ihan omiksi tarpeiksi. Tietenkin tapahtumista merkittävin on se, että jouduin jättämään huoneeni sedällä ja siirtymään isovanhemmille kunnes jotain muuta löytyy. En ole itsekään aivan täysin selvillä tapahtuman syistä, jostain syystä kaikki muut näyttivät tietävän asiasta enemmän ja ennen itseäni. Toisaalta ei kyllä huvitakaan enää hirveästi paneutua tähän koko kuvioon tai sen syihin, mutta edes jonkinlaisen kunnon selityksen olisin mielelläni kuullut. No, ehkä sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Isovanhempieni asunto, jonne muutin siis viime viikonloppuna, sijaitsee Wienin 11., eli Simmeringin kaupunginosassa, pääkadun varrella. Maantieteellisesti sijainti on kauempana keskustasta edelliseen verrattuna, mutta parempien liikenneyhteyksien ansiosta matkoihin keskustaan tai yliopistolle ei kulu enempää aikaa kuin ennen. Voisin sanoa, että kaikilta muilta osin muutos on parempi, mutta puuttuva verkkoyhteys hermostuttaa, sillä alan pikkuhiljaa kaivata yhteydenpitoa ystäviin netin välityksellä. Mutta kaikenkaikkiaan on oltava tyytyväinen, sillä huoneeni isovanhemmilla on huomattavasti parempi, eikä sedällä viime aikoina vallinneesta vaivaantuneesta tunnelmasta ole jälkeäkään. Eipähän tarvitse ainakaan kokoajan stressata. Mutta olen tietenkin silti kokoajan aktiivisesti etsinyt asuntoa/asuntolaa, josta minulle sija löytyisi, mutta edelleenkin tilanne näyttää surkealta. Kaikkiin asuntoloihin näyttää olevan pitkät jonotuslistat, eikä muualtakaan kalustettuja huoneita kovin helposti irtoa. Olen siis edelleenkin tavallaan jonkinlaisessa välitilassa. Olen kuitenkin toiveikas, että kohta saattaisi jo tärpätä.

Ensimmäiset päiväni uudessa majapaikassa ovat tosin sujuneet erittäin hyvin, joskin hiljaisesti, sillä kun ystäviin ei oikein kunnolla voi pitää yhteyttä, jää jäljelle lähinnä lukeminen/opiskelu tai satunnainen tv:n katselu. Televisiota en tosin ole katsellut kuin muutaman kerran satunnaisesti tässä viimeisten puolentoista kuukauden aikana, jotenkin saksaksi dupatut ohjelmat eivät jaksa innostaa niin hirveästi. Olen siis viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa viimeisen viikon, joskin siskon kanssa on tullut käytyä muutamassa mielenkiintoisessa tapahtumassa. Sunnuntaina olimme siskon kanssa nimittäin eräänlaisilla tutkimusmessuilla ja pieneläinkatselmuksessa (messut ja eläimet olivat siis kaksi erillistä tapahtumaa ). Sunnuntaina aamupäivällä suuntasimme kauas Wienin rajamaille, jossa pieneläinnäyttely sijaitsi. Luvassa oli marsuja, lintuja, pupuja ja niin edelleen, eli siis ihan hauskaa hupia muutamaksi tunniksi. Tosin hiukkasen alkoi paikan päällä ärsyttämään, sillä internetissä, esitteissä ja jopa paikan päällä olevassa mainoslakanassa sanottiin tapahtuman olevan ilmainen, mutta ovella kerrottiin sen olevan ilmainen lapsille. Aikuisilta sisäänpääsymaksu oli 4 euroa. Eihän tuo summana ollut paljoa mitään, mutta silti harhaanjohtava mainonta ärsytti. Varmaan tekivät tahallaan. No, oli miten oli, elukoita oli silti mukava päästä toljottamaan. Ensimmäisenä silmiin pistivät kuitenkin hyvin pienet häkit, joihin eläimet olivat teljettyinä, mutta toisaalta tapahtuma ei kestänyt kauaa, joten toivottavasti ahtaat tilat eivät olleet pysyviksi tarkoitettuja.

Eniten näytti olevan lintuja ja pupuja, joita olikin sitten kaikenkokoisia ja -värisiä. Kuvailin ahkerasti mielenkiintoisimmman näköisiä karva- ja sulkakasoja, ja paikan päältä tulikin napsittua aika kasa valokuvia. Eläinten lisäksi tapahtumassa ei ollut mitään, erikoista, joskin suloisimman näköisiä eläimiä saikin silittää ja pitää sylissä. Nyt jälkikäteen ajateltuna silitystilaisuus mahtoi olla eläimille jokseenkin stressaavaa, mutta eivätpä ne toisaalta mitenkään rasittuneilta vaikuttaneet. Kaiken kaikkiaan ihan miellyttävä tilaisuus, joskaan ei mikään suuren suuri tapahtuma.

Päivemmällä suuntasimmekin sitten takaisin kaupunkiin, sillä keskustassa, Rathausplatzilla oli käynnissä tutkimus- ja tiedemessut. Tuntuu muuten siltä, että Rathausplatzilla järjestetään melko usein jonkinlaista häppeninkiä, messuja ja sen sellaista. Näidenkin puolentoista kuukauden aikana on paikalla järjestetty useat messut sun muut kinkerit. Nyt vuorossa olleet tutkimusmessut osoittautuivatkin sangen mielenkiintoisiksi. Tähän tosin varmaankin vaikutti se, että tulevana tiedemiehenä tutkimus ja tiede ylipäätänsä ovat minulle hyvin sydäntä lähellä olevia asioita. Messut koostuivat suurimmaksi osaksi yhdestä suuresta messuteltasta, jonka sisällä oli useita kymmeniä pisteitä, joissa kussakin esiteltiin erilaisia tieteen ja teknologian tutkimuksen saavutuksia. Varsinkin lääketiede oli messuilla hyvin esillä, sillä raatihuoneen sisällä oli varattu tieteenalalle oma erityinen tilansa. Messujen mielenkiintoisin anti olikin juuri lääketieteen puolelta, sillä messujen vetonaulana toimi livenä valkokankaalta nähty sydämen läppä- ja ohitusleikkaus. Useita tunteja kestänyt operaatio siis tapahtui samaan aikaan toisaalla, eräässä Wienin sairaaloista. Näytös oli myös sikäli hyvin toteutettu, että kameroita oli useampia, ja yksi oli kohdistettu suoraan sydämeen, jolloin leikkausprosessia pääsi hyvin seuraamaan. Ylimääräiset kamerat näyttivät yleiskuvaa leikkaussalista, jotta kansa pääsi seuraamaan leikkaussalin toiminnan arkea. Lisäksi kansa sai esittää kysymyksiä kummassakin päässä olleen ns. selostajan välityksellä. Vähänhän tuo omituiselta tuntui shown tai näytöksen omaisesti katsella jollekulle elintärkeää sydänleikkausta, mutta hyvin mielenkiintoista se ainakin oli.

Lääketieteen lisäksi vahvoilla olivat biotieteet ja geenitekniikka, sekä erilaiset teknologian saavutukset, kuten robotit sun muut. Selkeästi huomasi, että tapahtumassa oli keskitytty mediassa huomiota saaneisiin tieteenaloihin. Sinänsä mitään varsinaisesti tieteellisesti arvokasta tai mullistavaa ei tapahtumassa (tietenkään) ollut, sillä aiheita käsiteltiin hyvin yleiseltä ja kansantajuiselta pohjalta. Etenkin lapsivierailijoihin oli kiinnitetty huomiota, sillä useassa pisteessä sai kokeilla jotakin vimpainta tai tehdä pieniä kokeita, kuten DNA-rihmojen erottamista tomaatin soluista ja niin edelleen. Olipa tapahtumassa jotakin minullekin, nimittäin huumetestauksen kemiaa ja menetelmiä esittelevä piste. Ja ihan selvennykseksi sitten sanottakoon, että huumetestaus koskettaa minua sikäli, että olen ollut töissä laboratoriossa, jossa kyseisiä testejä tehtiin (tosin alkoholimääritysten puolella mutta kuitenkin). Eli huumetestauksen “asiakkaaksi” en ole siis vielä ainakaan joutunut. Mutta kokonaisuutena siis hyvin mielenkiintoinen tapahtuma tämäkin. Sisko se aina jostain kaivaa kaikenlaista mielenkiintoista esille, täytyypä kysäistä, että mistäköhän aina mahtaa tietää kaikista messuista sun muista näyttelyistä. Olisi kiva nimittäin itsekin saada selkoa niistä.

Myös yliopistolla kaikki on sujunut tähän mennessä hyvin ja tavalliseen tapaansa. Viimeinenkin kurssi pääsi viime perjantaina vauhtiin, ja pikkuhiljaa kurssien todellinen sisältö ja luonnekin alkaa selvitä. Edelleenkin ihan tasokkailta kursseilta vaikuttavat. Ryhmäkoot ovat jääneet pieniksi, useimpien kurssien luennoilla läsnä on alle kymmenen opiskelijaa. Naamat alkavat kursseilla käydä tutuiksi, sillä samat ihmiset ovat minun kanssani lähes kaikilla kursseilla. Tai ainakin osa on. Onpa minulla yksi kurssi myös erään toisen suomalaisen vaihtarin kanssa yhteinen, joten edes joku puolituttukin on sentään yhdellä kurssilla. Muuten ystävystyminen vaihtareiden ja muiden opiskelijoiden kanssa on jäänyt vähän vaiheeseen, vaikka muutamia tuttuja onkin kertynyt. Minä vain taidan olla jonkin verran sosiaalisesti rajoittunut. Tästä seurauksena saattaa isovanhemmilla joskus olla hiukkasen yksinäistä, sillä olemassa oleviin tovereihin ei voi pitää verkon yli kunnolla yhteyttä. Mutta eiköhän tästäkin selvitä kunnialla, toivottavasti. Ainakin luvassa on vaikka millä mitalla erilaisia vaihtaritapaamisia baari-illoista ulkomaanmatkoihin, joten sentään aika-ajoin on joitakin aktiviteettejakin luvassa, ettei sitä aivan mökkihöperöidy. Ainakin keskiviikkoisin olen tavannut käydä vaihtari-illassa Loco-baarissa Nussdorferstraßen metroaseman vieressä Währinger gürtelin varrella. Vaikka tässä vaihtarien karaokeillassa musiikki onkin suorastaan kammottavaa, löytyy paikalta aina muutamia tuttuja naamoja, joita on mukava käydä tervehtimässä. Jatkossa tulee varmasti tosin muitakin tapahtumia, joissa tuttuja tavata, mutta viime viikolla ja tällä viikolla olen jättänyt suurimaan osan niistä väliin, sillä varsinkin viime viikolla olo oli yksinkertaisesti liian stressaantunut mihinkään hippoihin. Mutta ehkä sitä taas tästä.

Nyt lienee parasta lopetella tämä kertomus ja siirtyä hautomaan uusia juonia. Loppuun voisin lisätä (jos koulun nettiyhteys sallii) muutaman kuvan eläinnäyttelystä ja uudesta huoneestani sekä tietenkin tutkimusmessuista. Yritän taas päivittää pian kuulumisiani sikäli mikäli uutisia ilmaantuu. Terkkuja kaikille tutuille sinne kotipuoleen ja maailmalle.

Huoneeni

Huoneeni

Huoneeni

Puutarha

Tipu

Pupu

Pupu

Pupu

Schnauf ja pupu

Tiedemessut

Punkki

Netittömyyden alavassa alhossa

Kuten olette kenties huomanneet, edellisestä postauksesta on kulunut viikko, eli verrattaen pitkä aika, kun ottaa huomioon normaalin muutaman päivän välin. Tämä poikkeus johtuu siitä, että viime viikon lopulla kyrsiintymiskäydän kulmakerroin saavutti taas uuden maksiminsa, ja jouduin edelleenkin minusta riippumattomista syistä lähtemään sedältä isovanhempien luo ns. evakkoon. Ja kuvitella saattaa, ettei kyseisessä paikassa mitään internet-yhteyksiä pahemmin ole, joten minulle on jäänyt vain tämä koulun yhteys käytettäväksi, kunnes uusi asunto löytyy (minkä toivon tapahtuvan hyvin pian, mutta ottaen huomioon Murphyn lain poikkeuksellisen hyvän paikkansapitävyyden viime aikoina, saattaa olla, että joudun varautumaan ainakin muutamaan viikkoon). Olen siis viime päivinä joutunut muuttamaan, ja ollut muutenkin kaikesta tästä ylimääräisestä säätämisestä hyvin stressaantunut, enkä siksi ole oikein päässyt kirjoittamaan tapahtumistanikaan tähän blogiin. Tietenkin kannettavani on vielä muuten voimissaan, joten nyt kun ehkä pahin säätämis/stressipiikki alkaa pikkuhiljaa hälvetä, voin alkaa taas kirjoittamaan edesottamuksistani Wienissä. Sentään voin sitten kuluttaa aikaa isovanhemmilla blogin kirjoittamiseen ja ladata sen sitten täällä koululla nettin.

Kovin paljoa tätä lyhyttä ilmoitusluontoista asiaa pitemmälle en voi juuri tässä ja nyt selostaa puuhiani Wienissä, sillä luennot kutsuvat jälleen pian, mutta sanonpahan sen, että verrattuna viime aikojen tunnelmiin sedällä, nykyinen majapaikkani vaikuttaa lähinnä Edenin puutarhalta (tosin Edenin tietoliikennekeskukseen näyttää pesiytyneen joukko hamstereita haittaamaan tiedonvälitystä, mutta kuitenkin). Yritä saada päivitettyä tätä blogia taas huomena olettaen, että saan sen tänään illalla kirjoitettua ja huomenna nettiin. Muuten tapahtumien lista kasvaa niin pitkäksi, etten muista enää kaikkea mielenkiintoista. Muutama kuvakin olen räpsinyt, mm. sangen suloisista pupusista ja muista eläimistä . Nyt kuitenkin sietäisi palata takaisin opintojen pariin. Älkää peljätkö, minusta kuuluu taas pian.

Kulttuuria ja koulutusta

Taas on vierähtänyt aikaa muutama päivä viimeisten kuulumisien kertomisesta. On kyllä tässä pari päivää pitänyt kirjoittaa, mutta laiskuuttani olen sitten siirtänyt sitä vähän myöhemmäksi. No, tosiasiassa tässä on ollut kaikenlaista kiirettä sun muutakin taustalla vaikuttamassa. Mielenkiintoisiakin tapahtumia näihin viime päiviinkin on mahtunut: suklaamessut, museoiiden yö ja kurssien alkamiset joitakin mainitakseni. Lisäksi asunnon haku jatkuu edelleen. Vaikeaksi tilanteen tekee täyden asuntotilanteen lisaksi se, ettei minulla tietenkään ole mitään huonekaluja, kuten sänkyä, kirjahyllyä tai vastaavaa, joten kysymykseen tulee ylipäätänsäkin lähinnä vain opiskelija-asuntola. Vielä ei kuitenkaan toivoa ole menetetty, yritän pysyä optimistisena. Kyllä jotain vielä löytyy.

Perjantaina olin siis eräänlaisilla suklaamessuilla. Viime postauksessani taisin sanoa meneväni suklaamuseoon, mutta ilmeisesti sisko tai minä tai molemmat olimme käsittäneet jotakin väärin, sillä kyse oli todellakin messuista eikä mistään museosta. Itseasiassa nyt kun katsoin paikan nettisivuja, niin kyse oli ilmeisesti vuosittain järjestettävistä pari päivää kestävistä suklaamessuista, tänä vuonna nimeltään Choco Vienna 2008. En sitten tiedä onko mitään suklaamuseota olemassakaan, mutta on täällä ainakin marsipaanimuseo, joten ei suklaamuseokaan niin omituiselta kuulosta. No, oli miten oli, perjantainen kokemus oli kirjaimellisesti herkullinen. Messuilla oli edustettuna 23 suklaamerkkiä ja valmistajaa aina kaikkien täällä tuntemasta Aida-konditorian perussuklaasta eksoottisiin chili-vuohenmaito-kimaroihin asti. Ja mikä parasta, kaikkia sai tietenkin maistaa . Ja maisteltua sitä sitten tulikin, kenties enemmän kuin olisi ollut syytä. Jonnekin omatunnon perukoille jäi kalvamaan epäterveellisen suklaan syöminen niin suurissa määrin, mutta sisäinen herkkusuu otti vallan – kaikki vain yksinkertaisesti näytti ja maistui liian hyvältä. Sinänsä messuissa ei ollut suklaan lisäksi mitään mielenkiintoista, ei esim. tietoa suklaan valmistuksesta tai muusta, joskin omia konvehteja sai tehdä pienessä työpajassa. Tosin muutaman näytteilleasettajan tuotokset olivat todellakin kuin pieniä ja vähän suurempiakin taideteoksia. Tähän kategoriaan lukeutuivat mm. suklaakuorrutteiset syötävät luonnonkukat ja suklaaveistokset. Kuviakin tuli muutama räpsittyä, joten voitte sitten lopusta katsoa, mitä tarkoitan.

Loppupäivä menikin sitten suklaasta aiheutunutta ähkyä sulatellessa ja siskon kanssa kaupungilla palloillessa. Kauaa en kuitenkaan siskosta ollut erossa, sillä lauantaiaamuna tapasimme jälleen, tällä kertaa isovanhempien luona. Heidän luonaan Simmeringin kaupunginosassa oli nimittäin eräänlaiset katumarkkinat. Ilmeisesti kyse oli jostakin pienimuotoisesta juhlapäivästä, markkinoiden järjestämisen 40-vuotisjuhlasta tai vastaavasta. Markkinoiksi tapahtuma oli kyllä melko laimea, mutta tarjosi silti viihdykettä aamuun. Kyse oli käytännössä suuresta kirpputorista, joka jatkui pitkän pätkän kaupunginosan pääkatua, Simmeringer Hauptstraßea pitkin. Joukkoon oli siroteltu muutama makkarakoju, baarin kaltainen ja krääsäkojuja. Loppu olikin sitten varattu enemmän tai vähemmän ammattimaisille kauppiaille, jotka tarjosivat kojuista kaikenlaisia tavaroita vaatteista ja elektroniikasta kirjoihin ja käyttöesineisiin. Sinänsä tapahtumassa ei ollut mitään erikoista tai sellaista mitä ei Suomessa olisi nähnyt, mutta minua jäi mietityttämään tämä erikoinen kaupunginosien asema täällä Wienissä. Kaupunginosissa kun on maistraatit ja kaikki. Lisäksi kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän ylpeitä omasta kaupunginosastaan ja niiden välillä näyttää vallitsevan hienoinen kilpailuhenkikin. Niinkuin nyt esimerkiksi juuri nimenomaan kaupunginosan markkinat tms. Enpä ole Helsingissä kuullut Töölön tai Merihaan markkinoista (joskin Hakaniemen kylläkin…).

Illalla olikin sitten vuorossa harvinaista herkkua. Lauantai-iltana oli nimittäin kerran vuodessa järjestettävä Lange Nacht der Museen, eli museoiden pitkä yö -tapahtuma. Kyseessä oli vähän kuin Helsingissä tunnettu Taiteiden yö -tapahtuma, mutta tämä oli oikeasti kiva. Ideana oli, että yhdellä lipulla (opiskelija-alennuksella 11€) sai lauantai-illan ja -yön aikana klo 18-01 käydä niin monessa museossa kuin sielu sietää. En ole varma siitä, kuuluivatko kaikki kaupungin museot tapahtuman piiriin, mutta eipä kohdalle osunut ainakaan yhtään, joka ei olisi kuulunut. Museoiden lisäksi myös eräät muut mielenkiintoiset paikat, kuten perhostalo, olivat auki, joten kyse ei ollut pelkästään museoiden yöstä. Kaikkein positiivisin yllätys kuitenkin oli, ettei kaupunki ollut täynnä kännääviä teinejä tai muitakaan häirikköjä ja yöllinen Wien vaikutti sinäkin päivänä oikein rauhalliselta. Lieneekö sitten johtunut siitä, että nähtävää ei ulkosalla oikeastaan ollut. Lokakuun sateessa olisi tosin muutenkin ollut vähän kylmä dokaamiseen.

Kiersimme museoita kolmistaan siskon ja sulhonsa kanssa, joten seura oli ainakin hyvää. Päätimme kiertää pienempiä ja vähemmän tunnettuja museoita, joihin ei muuten tulisi mentyä. Lisäksi halusimme välttää yön ruuhkat, sillä suurimmat ja mahtavimmat museot, kuten luonnonhistoriallinen museo ja tekniikan museo olivat tupaten täynnä ihmisiä. En taida edes muistaa kaikkia kiertämiämme museoita, joihin kuuluivat tuomiokirkkomuseo, Mozart-talo, saksalaisen ritarikunnan aarrekammio, kansalliskirjaston museo, perhostalo, karttapallomuseo, papyrusmuseo ja muutama muu. Kaikki olivat suhteellisen pieniä paikkoja, mutta siitä huolimatta muutamat olivat oikein viihdyttäviä ja mielenkiintoisia paikkoja. Esimerkiksi aarrekammio, kansalliskirjaston museo, papyrusmuseo ja perhostalo olivat varmasti käynnin arvoisia, kun taas toiset, kuten marsipaanimuseo, esperantomuseo, tuomiokirkkomuseo ja yllättäen Mozart-talo olivat lähinnä tuskaisan huokauksen arvoisia. Omituisimmasta kokemuksesta vastasi kenties tuomiokirkkomuseo, jossa jostain kumman syystä oli esillä melkeinpä enimmäkseen kalapuikkoviiksisten 70-luvun jalkapalloilijoiden kuvia ja muuta jalkapalloon liittyvää krääsää. Enkä edes liioittele, jalkapalloilijoille oli museosta omistettu varmaankin puolet. En sitten tiedä mitä tekemistä Stephansdom-tuomiokirkolla on kaiken maailman sikaniskajürgenien kanssa, mutta ilmeisesti jalkapallo sitten kietoutuu jollakin tavalla kirkon historiaan.

Lauantaina vierailluista paikoista varsinkin perhostalo on mainitsemisen arvoinen. Kyseessä oli nimittäin perhosille rakennettu keinotekoinen elinympäristö, tekoviidakko, jossa vallitsevat trooppiset olosuhteet kesät talvet. Vapaina lentäviä eksoottisen kauniita perhosia voi sitten talossa maksua vastaan töllistellä. Kerrassaan mainio paikka, vaikkakin fyysisesti pieni. Oli se kuitenkin aika upeaa nähdä isoja trooppisia perhosia chillailemassa palmunlehvillä ja ties missä. Muutamasta sain räpsittyä kuvankin, mutta harmikseni kameran akku loppui kesken perhosvierailun, joten kuvaamatta jäi mm. valtava polvenmurskaaja-”el chupacabra”-jättiperhonen, jonka siipien kärkiväli oli valehtelematta siinä 20 sentin tietämillä, sekä muita eksoottisia siivekkäitä. Yllättävän paljon perhosia oli liikkellä öiseenkin aikaan, päiväaktiivisia kun lienevät.

Kokonaisuutena museoiden yö oli oikein onnistunut ja viihdyttävä tapahtuma, saisivat järjestää useamminkin. Minä ainakin ottaisin Suomeen tällaisen konseptin taiteiden yön tilalle koska tahansa. Sunnuntai menikin sitten lauantain huvituksista toipuessa, eikä mitään kiinnostavaa tapahtunut. Mutta riemu ratkesikin sitten sitäkin enemmän maanantaiaamuna, jolloin uudet kurssit alkoivat. Viimeviikollahan ei oikein mikään kurssi vielä ollut alkanut, mutta tällä viikolla kaikki kurssit lähtevätkin sitten kunnolla käyntiin. Maanantai alkoi kiinteän aineen spektroskopian luennolla. Löysin kuin löysinkin paikalle hyvissä ajoin, vaikka kurssin kotisivuilla ei mainittu oikeaa huonetta laisinkaan, vain rakennus ja kerros. Kemian osastohan on siis jakaantunut moneen kärpäsen jätöksen kokoiseen rakennukseen, joista oikean luentosalin etsiminen voi olla yllättävänkin työlästä, kuten olen saanut jo kokea. Kyllä vanhahkoissa ja sokkeloisissa rakennuksissa pallollessa alkaa kaivata Helsingin Kumpulan kampuksen opetustiloja oikein tosissaan. No, ehkä tähän tottuu.

Itse luento oli jälleen kerran suunnilleen samanlainen kuin aihetta liippaavat luennot, joilla olen kotimaassa ollut. Ainakaan vielä itävaltalaisesta opetussysteemistä ei ole paljastunut merkittäviä aukkoja, eivätkä myöskään opiskelijat vaikuta tyhmemmiltä eivätkä heidän tietonsa tai kurssien taso huonommalta Suomeen verrattuna, vaikka olen muutaman kommentin täkäläisestä systeemistä kuullutkin. Saksan kieli opetuksessa ei ole myöskään luonut mitään erityisiä hankaluuksia ymmärtämisen suhteen. Aluksi pelkäsin alan erikoistermistöä, mutta onnekseni huomasin sen koostuvan käytännössä kokonaan englanninkielisistä lainasanoista, joten ongelmia senkään suhteen ei ole ollut. Tiedä sitten miten käy, jos kokeita pitää saksaksi alkaa vääntää, onhan kielen tuottaminen aina vaikeampaa kuin ymmärtäminen. Varsinkin suulliset kokeet, jotka ovat täällä yleisiä, mietityttävät. Muutenkin suullisen kokeen idea tuntuu vähän omituiselta, mutta kaipa sillä sitten oikein suunniteltuna testaa oppilaiden tietoja ihan hyvinkin. Lisäksi muistiinpanojen tekemiseen en ole oikein löytänyt hyvän tuntuista metodia. Kun en oikein tiedä, tekisikö muistiinpanoja saksaksi vai suomeksi. Saksaksi olen kopioinut tekstit taululta ja kalvoilta, sillä simultaanitulkkauskaan ei minulta suju niin tehokkaasti, että lauseista saisi hyvän kuuloisia, vaikka merkitys olisikin tuttu. Mutta toisaalta suomenkielellä on helpompi tehdä muistiinpanoja luennoijan puheesta, sillä silloin ei tarvitse miettiä kielioppia tai erikoistermejä, ja kirjoittaminen on nopeampaa. Haittapuolena tosin on, etten pysty kirjoittamaan suomeksi ja seuraamaan luennoijan puhetta saksaksi samaan aikaan. En ainakaan kunnolla. Jokaisessa metodissa on siis omat haittansa, ja tähän mennessä muistiinpanoni ovatkin saksan, suomen ja siansaksan sekamelskaa. Katsotaan nyt, josko tähän jotain vielä keksisi.

Muita alkaneita kursseja ovat olleet epäorgaaninen materiaalikemia ja teoreettinen kemia, joista varsinkin viimeinen vaikutti mielenkiintoiselta, minulla kun on aina ollut tietty kiinnostus kemian teoriaan. Rajapintojen kemia odottaa vielä alkamistaan, ja yksi vorbesprechung-tilaisuuskin taitaa olla edessä. Ainoa harmittava asia tähän mennessä ovat olleet pitkät hyppytunnit luentojen välissä, mm. tämänpäiväinen lähes viisituntinen mahtihypäri. No, tuossa ajassa kerkeää hyvin mennä välissä kämpille muutamaksi tunniksi, mutta kuitenkin. Ei ole minun kannaltanii nyt ollenkaan sopivasti suunniteltu tämä, mutta eihän kaikkea voi saada. Itse luennot kuitenkin ovat olleet laadukkaita ja ryhmäkööt pieniä, siinä kymmenen opiskelijan tietämillä, mikä on tietenkin massaluentoja mukavampaa. Yksi omituinen tapa tosin täkäläiseen yliopistomaailmaankin mahtuu: luennon jälkeen opiskelijat koputtavat muutaman kerran pyötään ennenkuin poistuvat. Ilmeisesti tämä on jonkinlainen taputusten korvaaja tai jotain, en tiedä. Saattaa tosin olla kyseessä nukahtaneiden opiskelijoiden herättäminenkin… Mutta joka luennon päätteeksi sitä kuitenkin harrastetaan.

Kaikenkaikkiaan siis ensimmäiset päivät yliopistossa ja viime päivät ylipäätänsäkin ovat sujuneet hyvin, vaikka yksinäisyys onkin välillä vaivannut, minä kun olen hiukkasen sosiaalisesti vammaista sorttia, ja tutustuminen muihin on vähän niin ja näin. Mutta uusia tuttavuuksia on silti tullut muutama, joten eiköhän sekin siitä. Lounaan hinnat tosin ärsyttävät edelleen. Verrattuna Suomeen 4,30 € lounaasta on paljon, mutta se on juuri ärsyttävästi sen verran vähän, ettei siihen hintaan saa oikeaa ateriaa mistään muualtakaan. Toki kaupasta esim. täytetyn sämpylän tai makkarakojusta syötävän x, mutta ei sitä huvittaisi oikein eineksiäkään/pikaruokaa myöskään syödä ainakaan mitenkään jatkuvana ratkaisuna. Pitää kai vain niellä katkera kalkki ja tyytyä opiskelijaruokalan hintoihin. Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä huomenna päivä alkaa taas aikaisin spektroskopialla, I love the smell of spectroscopy in the morning. Loppuun vielä kuvia viimepäivien seikkailuistani.

Suklaamessut

Luonnonkukkakonvehteja

Suklaamessut

Suklaaveistos

Aarrekammion kello

risti

Näkymä Rathausille

Kansalliskirjato

Perhonen

Ötökkä

tuplaperhonen

Opintojen alku

Tässä viime päivinä on tapahtunut niin paljon kaikenlaista hässäkkää, että kirjoittaminenkin on muutamana päivänä jäänyt kiireiden ja stressin takia väliin, vaikka aihetta olisi riittänyt. Olen siis sunnuntaista lähtien yrittänyt metsästää itselleni jotain asuinsijaa lauantaisen episodin vuoksi. Vaikka tilanne vaikuttaakin hyvin epätoivoiselta asuntojen suhteen (lukukausi on alkanut juuri ja kaikki opiskelijat ovat asunnon tarpeessa), olen silti yrittänyt koluta läpi Internetiä, ilmoitustauluja, puskaradiota ja vaikka sun mitä jonkinlaisen halvan asunnon tai opiskelija-asuntolapaikan toivossa. Mitään helppoa puuha ei kyllä ole, vaikka esim. opiskelija-asuntoloita onkin Wienissä vaikka kuinka monta. Kaikkialla tuntuu olevan täyttä, samaa olen kuullut myös muutamalta muulta sattumoisin tapaamaltani epätoivoiselta asunnonetsijältä. Majapaikan metsästys tässä vaiheessa onkin tuottanut paljon ylimääräistä stressiä ja vaivaa, voin vain toivoa, että jotain löytyy vielä. Yritän olla optimistinen vaikka se välistä onkin vaikeaa.

Kun koulu, siihen valmistautuminen ja asunto vievät lähes kaiken vapaa-ajan, ei tällä viikolla ole ollut hirveästi erikoisuuksia ohjelmassa, lähinnä olen istunut kotona koneen ääressä tai ollut yliopistolla palloilemassa. Koko maanantaipäivän kulutin etsiskellen Internetistä opiskelijoille sopivia asuntoloita tai muita mahdollisia majapaikkoja. Tiistai kuluikin sitten osittain samoissa merkeissä, mutta keskiviikkoisen lukukauden alun takia olin varannut osan tiistaista kursseille ilmoittautumiseen ja muuhun vastaavaan. TU Wienin kurssitarjontaa selatessani huomasinkin sitten, että vaikka kurssisysteemi on pääosin kohtuullisesti suunniteltu, sen avainosien toteutuksesta on selvästikin vastannut lauma aivokuolleita zombie-vompatteja. Ensinnäkin kursseille ilmoittautuminen on vähintäänkin omituista. Ensinnäkin joillekin kursseille pitää ilmoittautua, toisille taas ei. Joillekin kursseille voi ilmoittautua netissä, toisille kursseille pitää ilmoittautua kirjoittamalla nimensä listaan jossain kansliassa. Joillekin kursseille ilmoittaudutaan menemällä 1. luennolle ja joillekin kursseille keskustelemalla etukäteen ennen kurssin alkua kurssin vetäjän kanssa. Varsinkin tämä viimeisin, täällä nimeltään vorbesprechung, eli etukäteiskeskustelu, on vähintäänkin omituinen. Siinä siis tavataan etukäteen kurssin luennoija paikassa x, jolloin kurssille halajavien opiskelijoiden on mahdollista ilmaista toiveita esim. kurssin aikataulusta, mutta käsitääkseni homman pääideana on se, että professorit saavat tilaisuuden tarkastella opiskelijoita ennen kurssin alkua, jotta osaavat sitten varata tarvittavan määrän viinaa oppituntien unohtamiseksi iltaisin. Lisäksi oppitunneille ilmoittautuminen netissäkään ei ole kaikkein yksinkertaista. Oppitunnin voi nimittäin rekisteröityä sillätavalla hassusti, että on tavallaan mukana kurssin foorumeilla (jos sellaisia ylipäätänsä sattuu olemaan), muttei kuitenkaan ilmoittautunut kurssille. Tämä rekisteröityminen pitää suorittaa jokaiselle kurssille, mutta se ei ole sama kuin varsinainen kurssille ilmoittautuminen, joka on sitten erikseen muutaman napin päässä. Homma on kohtuullisen helppoa kun sen osaa, mutta ensikertaa systeemin kanssa tapellessa se käy aika ajoin hermoille.

Sain kuin sainkin sitten ilmoittauduttua muutamalle hyödyllisen kuuloiselle kurssille kuten epäorgaanisen molekulaarikemian ja teoreettisen kemian kursseille. Kurssien valinta ei tosin ollut mikään ihan helppo juttu sekään, sillä kaikkia kursseja tunnuttiin tarjottavan vain keväisin, talvelle ei meinannut löytyä oikein mitään. No, ehkä ihan hyväkin ottaa näin alkuun ei-niin-tappoaikataulua varsinkin kun tulee näistä muutamastakin nyt ihan kohtuullisesti opintopisteitä, ettei ihan tässä ihan potentiaalikuoppaan vajota.

Lukukausi alkoi sitten keskiviikkona 1.10. Olin saanut postissa lukuvuositarrani mukana infolehtisen, jossa mainittiin teknillisen kemian aloitusinfon olevan kymmeneltä aamulla “rakennuksessa B, pihalla”. Ensimmäinen kysymys oli tietenkin, että missä ihmeen rakennuksessa B? Vieressä ei näkynyt mitään karttoja tai muutakaan, eikä osoitetta oltu mainittu. Vasta monia sivuja myöhemmin pamfletista löytyi kartta yliopistorakennuksista, joihin myös tämä mystinen B oli merkitty. Tietenkin muuten kemian osasto on minusta katsoen kauimpana kun kaikki muut rakennukset ovat yhdessä rykelmässä metroaseman vieressä. Kemia onkin sitten muista erillään vähän kauempana. Matka ei ole sinäänsä pitkä, mutta varrelle mahtuu vaikka ties kuinka monet liikennevalot vilkkaiden katujen ylitse, ja liikennevaloissa seisominen vie ärsyttävän paljon aikaa varsinkin aamun kiireessä.

Pääsin sitten kuitenkin rakennukseen B jopa muutaman minuutin etuajassa. Eikä infoa tietenkään pidetty pihalla (tätä olinkin jo ihmetellyt, mutta lehtisessä selvästi luki niin) vaan luentosalissa. Kemian osasto on muuten jakaantunut täällä useaan pieneen rakennukseen, joiden välillä navigointi on kyllä sangen haasteellista kuten sain myöhemmin huomata. Päivän ensimmäinen harmistus oli se, että huomasin jo heti infotilaisuuden alkumetreillä sen olevan täysin hyödytön minulle. Tilaisuus oli nimittäin tarkoitettu niille, jotka aloittavat yliopisto-opiskelunsa, siis ensimmäiset kandivaiheen kurssinsa tänä lukuvuonna. Sain sitten kuunnella 2,5 h TU Wienin organisaatiorakennetta ja sitä kuinka kemia on kokeellinen luonnontiede ja kuinka luennoilla on oltava tarkkana, ettei jää jälkeen. Minusta kun nämä alkuinfot olivat tylsiä jo silloin kun itse aloitin, mutta toisella kerralla ne olivat suorastaan puuduttavaa kidutusta. Keskenkään en kehdannut pois lähteä, joten kuuntelin kiltisti kaikki infot. Pääsin livistämään pois vasta kun alkoi tuutoriryhmiin jako ja yleinen säätäminen. Taisin muuten vahingossa ilmoittautua jollekin alkukurssillekin, infossa kun kerättiin nimiä ja opiskelijanumeroita. En enää siinä vaiheessa jaksanut keskittyä minulle hyödyttömään tietoon niin paljon, että olisin ihan tarkkaan tiennyt mihin ilmoittauduin. Ilmeisesti joihinkin alkulabroihin tai jotain, sillä sain myös käteeni jonkinlaisen lomakkeen, johon oli tarkoitus kerätä labra-assareiden nimmareita tai jotain. Tietenkään minulla ei ole aikomustakaan mennä ko. labroihin, saati sitten mihinkään muuhunkaan, johon mahdollisesti ilmoittauduin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että opiskelijoita kehotettiin ensimmäisiin labroihin tuomaan mukanaan omat tulitikut, talouspaperit ja jopa astianpesuaine. Mahtaa labralla olla rahat vähissä kun ei edes fairyyn ole varaa. Seuraavaksi varmaan on omat reagenssit oltava mukana. Toivottavasti tämä ei jatku enää edistyneempien kurssien labroissa, joita itsellänikin tulee tässä vielä jossain välissä olemaan.

Livistettyäni alkuinfoista olikin jo sitten sopivasti lounasaika. Kotimaan unicafé alkoi tuntua jo melko houkuttelevalta kun huomasin, että halvimmastakin ateriasta veloitettiin 4,3€, eikä muonan taso kyllä ainakaan paremmalta näyttänyt kuin kotimaassa. Jätin sitten lounaan ruokalassa väliin, sillä ruoka ei muutenkaan näyttänyt kovin kutsuvalta. Sen sijaan ostin leivän ja hedelmän läheisestä ruokakaupasta, joihin olin melko tyytyväinen. Tiedä kyllä sitten mitä jatkossa tekisi, ei sitä nyt kuitenkaan huvittaisi leivällä elää koko vuotta, mutta toisaalta 4,3 € tyyliin keitosta opiskelijaruokalassa on kyllä minusta jo aika paljon. Kävin sitten samalla myös kirjastossa hakemassa opiskelijakorttiini kirjastotarran, jolla kirjoja voi lainata yliopiston kirjastoista. Ainakin pääkirjaston valikoima näytti tosin hyvin laihalta ainakin kemiankirjojen suhteen, joskin hyllyissä oli muutamia kurssikirjoja sun muuta. Harmi vain, että kaikki kirjat ovat täällä saksankielisiä käännöksiä, vaikka muuten kyllä samoja kirjoja kuin kotonakin. Ei sillä, etteikö saksankielisistä kirjoista nyt ymmärtäisi ideaa, mutta hitaampaa lukeminen saksaksi kyllä on. Minä kun olen muutenkin hidas lukija, ärsyttää saksankielisten versioiden kahlailu. Vaikka toisaalta, kieli on kylläkin yksi syy miksi tänne tultiin, joten ehkä parasta vain tottua saksankieliseen ammattikirjallisuuteen. Ehkä kemian osaston omassa kirjastossa on sitten parempi valikoima, tiedä häntä.

Iltapäivällä alkoi sitten 1. ihan oikea kurssikin nimeltään anorganische molekularchemie, eli epäorgaaninen molekulaarikemia tai jotain sinnepäin. Ensimmäinen ongelma oli jo yksistään paikalle löytäminen. Ensinnäkin rakennuksia on monta, ja ylipäätänsä oikean rakennuksen löytäminen on jo saavutus. Toisekseen karttoja rakennuksista ei ole oikein missään. Tai rakennuksista on, muuta ei salien sijainneista. Kolmannekseen saleilla on sekä nimet että numerot. Harmi vain, että nimiä ei usein ole merkitty minnekään, ne on ilmeisesti vain tiedettävä. Netistä kyllä löytyy jokaisen luentosalin sijainti, mutta salia etsiskellessä ei nettiin juuri siinä ja silloin pääse. Olin tietenkin etukäteen etukäteen katsonut oikean luentosalin sijainnin, mutta ilmeisesti joko minussa tai systeemissä oli jotain vikaa, sillä olin olevinani selkeästi nähnyt, että ko. huone sijaitsee 1. kerroksessa (tai oikeastaan toisessa, sillä täällä alin maanpäällinen kerros on aina nimetty maatasoksi ja 1. kerros on se, jota me Suomessa nimittäisimme toiseksi kerrokseski ja niin poispäin). Mutta kas kummaa kun tästä luentosalista ei näkynyt jälkeäkään 1. kerroksessa (sali oli muuten seminaarihuone 165, jonka olisin muutenkin olettanut olevan 1. kerroksessa, sillä useat salit on numeroitu siten, että 1. kerroksessa on huoneet sata jotain, toisessa huoneet kaksisataa jotain ja niin edelleen). Kysyin sitten vahtimestarilta, joka ei tiennyt (mitäköhän hänkin siellä oikein tekee ylipäätänsä). Myöskään kukaan muistakaan opiskelijoista ei tuntunut tietävän salin sijaintia. Minut kyllä neuvottiin useaan väärään paikkaan ja jopa väärään rakennukseen. Vihdoin löysin salin piilotettuna 7. kerroksen nurkkaan pienillä kirjaimilla oven sivuun merkittynä. Tässä vaiheessa olin tosin jo puolisen tuntia myöhässä – olin etsinyt salia eri puolilta laitosta 40 minuuttia! Menin kuitenkin myöhästymisestäni huolimatta sisälle, eikä opettaja ollut millänsäkään häiriöstä käytettyäni kuuluisaa vaihtarikorttia. Hyvin meni läpi. Loppuluento sujuikin sitten letkeästi ja huomasin kurssin olevan oikeaa alaa ja tasoa verrattuna aikaisemmin oppimaani. Ainoa ongelma oli se, että opettaja oli ranskalainen ja puhui saksaa melko vahvalla ranskalaisella aksentilla, josta oli ajoittain vaikeaa saada selvää varsinkin kun hän ei tiennyt kaikkia termejä saksaksi, vaan selitti niitä parhaansa mukaan kiertoilmaisuilla. Ei sillä, että olisin itsekään kaikkia tiennyt, mutta kuitenkin. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen kurssivalintaani ja opetuksen tasoon. Minun lisäkseni paikalla oli noin viitisentoista opiskelijaa, joten kurssi on pieni, jolloin opettaja voi hiukan enemmän keskittyä opiskelijoihin. Laitettiin minut kerran jopa taulullekin (tosin vasta toisella luennolla, joka oli tänään torstaina).

Tästä näyttääkin tulevan melkoinen mammuttipostaus, mutta minkäs sille mahtaa. Luennon jälkeen alkoikin jonkin ajan kuluttua Erasmus-opiskelijoille tarkoitettu infotilaisuus. Tästä infosta oli jotain hyötyäkin ja ainakin siellä sai paljon tietoa kaikista muista Erasmus-opikskelijoille järjestettävistä tapahtumista ja tilaisuuksista. Näitä olivat mm. erilaiset infot sun muut, mutta myös matkat esim. Salzburgiin ja Innsbruckiin sekä Alpeille. Kiinnostavilta kuulostavat, täytyypä katsoa minne mennä. Infon jälkeen tarjolla oli pienimuotoista purtavaa kuten sämpylöitä, hedelmiä, naksuja, juomaa ja niin edelleen. Vietettyäni aikani muiden vaihtarien kanssa seurustellen siirryin heidän kanssaan Erasmus-karaokeiltaan vaihtarien vakipaikkaan, Loco-baariin 9. kaupunginosassa. Ihan järjettömän myöhään en kuitenkaan täällä viihtynyt ensinnäkin sen takia, että aamulla olisi mentävä koululle ja toisekseen siksi, että paikka oli aivan järjettömän yliahdettu, sillä tilaisuutta oli mainostettu illan infossa ja kaikki ilmeisesti päättivät matkustaa paikalle. Todellakin kemian tunneilta tutuksi tulleen tiiveimmän pakkauksen käsitteen sain nyt kokea käytännössä, sillä jokaiselle neliölle oli ahtautunut niin paljon ihmisiä kuin vain suinkin mahdollista. Onneksi baari ei ollut missään kellarissa, joten tilaa oli pienellä pihallakin käydä haukkaamassa raitista ilmaa.

Nukkumaan pääsin sitten siinä jokus yhden maissa vietettyäni koko päivän aamusta alkaen kiireessä ja erilaissa infoissa ja luennoilla istuen. Tänään torstaina olikin sitten aamusella eräs jo mainitsemani vorbesprechung-tapaaminen. Tai olisi ollut, jos joku olisi tullut paikalle, mutta kun ei tullut. Olin moneen kertaan varmistanut ajan ja paikan ennen kuin huomasin, että aika ja paikka olivat oikein, mutta vuosi oli 2007, vaikka kurssi oli listattu pidettäväksi tällä lukukaudella. No, ehkä lisäinfoa tulee myöhemmin tai koko kurssia ei edes pidetä, mikä ei kyllä ole suuri vahinko, sillä kyse oli hyvin pienestä kurssista, jonka pois jääminen ei ole suuri haitta. Muuten päivä menikin sitten luennolla istuessa ja asunnonmetsästystä jatkaessa. Sisko tosin piristi päivää soitollaan, ollaan lauantaina menossa sellaiseen museoiden yö -tapahtumaan, jossa voi yhdellä lipulla käydä yhden illan ja yön aikana niin monessa museossa kuin sielu sietää. Museot ovat auki pitkälle aamuyöhön saakka, joten aikaa on muutamaankin museoon. Kaipa tapahtuma on sellainen kuin Helsinkiläisen taiteiden yön olisi pitänyt olla. Siis todella kulttuuriin ja taiteeseen keskittyvä ilman laumoittain kännisiä teinejä. Tai niin ainakin sisko sanoi, kuulemma oikeasti kiva tapahtuma. Ajattelimme tosin ottaa jo pienen varaslähdön käymällä huomenna suklaamuseossa, jotta vältämme ruuhkat ja ehdimme käydä useammassa kiinnostavassa kohteessa. Täällähän on esim. hautausmuseo, kellomuseo, marsipaani- ja sokerileipurimuseo ja pehostalo (siis trooppinen halli, jossa eksoottisia ja kauniita perhosia lepattelee vapaana kansan töllisteltävänä). Mutta nyt on kuitenkin lopeteltava, sillä huomenna aamullakin on luento ja kello on jo paljon. Kuvia ei tällä kertaa ole, sillä en kehdannut ihan heti alkaa yliopistolla kuvailemaan, ties miksi turistiksi tai teollisuusvakoojaksi luulevat. Mutta yritän ottaa muutaman kuvan yliopistoalueesta kunhan kerkiän.

Salama kirkkaalta taivaalta

En tiedä miten tämän kirjoittaisi käsitettävään muotoon. Eilen lauantaina sain sitten kunnolla pölkystä päähän omituisimmassa tilanteessa pitkään aikaan. Olin juuri lauantaina viettämässä rauhallista iltaa keskenäni sedän kämpillä, kun ytäkkiä minut kutsuttiin olohuoneeseen ja minulle sanottiin, etten ollut enää tervetullut, ja minun olisi parasta etsiä itselleni uusi kämppä. Minusta se ei kuulemma johtunut, mutta toisaalta en kyllä vieläkään tiedä syytä tapahtuneeseen. Omat epäilykseni on, mutta siitä ei sen enempää tässä. Sen voin kyllä sanoa, että olin ällikällä lyöty, koska mitään ns. ennusmerkkejä ei ollut ilmassa, ja kuvittelin kaiken menevän hyvin. Ei riitaa, ei sanomista, ei mitään. Olin ja olen vieläkin siis aivan totaalisen monttu auki ja pöllämystyneenä koko tilanteesta. Varsinkin kun en ollut mitään asuntoasioita täällä ajatellutkaan, sillä olin tietenkin olettanut saavani asua täällä sedällä niinkuin oli sovittu ja luvattu. Kertakaikkisen käsittämätöntä. Lisästressiä tuo tietenkin se, että lukukausi alkaa toden teolla juurikin nyt keskiviikkona, jolloin ylimääräiseksi rasitukseksi tulevat vielä kurssit ja muu koulunkäynti. No, eipähän tarvitse vapaa-ajan suunnitelmia hirveästi enää ajatella, kun kiireen vilkkaa yritän keksiä jotakin asuinsijaa itselleni opintojen alun keskellä. Hirveästi ei asiaa enää tässä huvita puida, sitä kun on tullut mietittyä ihan tarpeeksi tässä viime hetkinä. Pieni hermojen lepuutus lienee paikoillaan, toivottavasti iloisemmista asioista kertominen auttaa, vaikka olo on vieläkin kaikkea muuta kuin iloinen.

Viimeiseksi taisin kirjoittaa torstaina hautuumaakierroksesta. Sen jälkeen onkin tapahtunut pari mielenkiintoistakin asiaa, sain nimittäin viettää hyvin mukavan päivän siskon kanssa eräänlaisena ylimääräisenä synttärilahjana. Aamulla menimme katsomaan täällä viimeisiä päiviä esillä olevaa Bodies-näyttelyä. Tämä melko kuuluisakin näyttely kertoi siis ihmisruumiista, sen toiminnasta, sairauksista ja yleisestä rakenteesta. Mielenkiintoiseksi näyttelyn teki se, että esillä olleet elimet ja ruumiit olivat aitoja joskus eläneitä kudoksia ja ihmisiä, joista oli tehty näyttelykelpoisia korvaamalla kudosten vesi tietyillä kemikaaleilla, jotka säilöivät kudokset aidon näköisinä. Kyseessä oli siis kiinalaisten ruumiita, sillä ilmeisesti kiinan valtio saa tehdä ruumiilla mitä huvittaa, jos kuolleella ei ollut omaisita tai tuttavia tms. Aivan tarkkaan en tiedä, muttan näin kuulin oppaan ohimennen mainitsevan. Oli kyllä kieltämättä erittäin omituista nähdä ruumiita, joiden iho oli poistettu, ja joiden lihakset ja elimet olivat kuitenkin oikeilla paikoillaan ruumiissa. Jotkut ruumiit oli myös sahattu osiin ja joitakin elimiä irrotettu erikseen näytteille. Jollakin tavalla karmaisevaa, vaikka olenkin jo etukäteen kesätyöni kautta ollut seuraamassa ruumiinavausta ja nähnyt ruumiskellariin pinotut vainajat. Mutta silti näyttely oli hyvin mielenkiintoinen ja ehdottomasti hintansa väärti. Miltei kolmisen tuntia siinä meni kudoksia ja kuolleita tarkastellessa ja matkalta tarttui mukaan myös kaikenlaista jännittävää nippelitietoa ihmiskehosta. Harmi vain, että uutta tilaisuutta tuskin tulee, sillä näyttely on jo luullakseni matkalla muihin maailmankolkkiin.

Näyttelyn jälkeen suuntasimme hetkeksi siskon kanssa Rathausplatzille, jossa vietettiin kaupungin eläinsuojelupäivää. Paikalla oli kaikenlaisia pörröisiä nelijalkaisia kissoista ja koirista muutamaan kaniin muihin eläimiin. Ihan viihdyttävää viettää hetki suloisten ja pörröisten eläinten seurassa, vaikka en itse lemmikiksi välttämättä haluaisikaan. Ohjelmaakin paikalla oli, mm. poliisikoirien toiminnan esitteleminen ja pieni poliisikoirashow, joka oli sangen huvittavaa katseltavaa. Elukkavisiitin jälkeen söimme päivällistä läheisessä Centimeter-nimisessä ravintolassa, jonka erikoisuus ovat kylmät ja lämpimät leivät, joita saa tilata eri täytteillä pituuden mukaan senttimetrin tarkkuudella. Leivät ovat siis vakiolevyisiä, mutta pituuden saa itse päättää. Leivät maksoivat 0,15-0,20 € senttimetriltä ja maistuivat oikein herkullisilta, ainakin ne muutamat, joita itse maistoin. Tälläkertaa päädyin syömään vain näitä leipiä, mutta maistamisen arvoinen erikoisuus olisi myös ollut listalta löytyvä 2 metriä makkaraa, jonka olen tosin kerran jo syönytkin. Siis kyseessä on tosiaan 200 senttimetriä ohutta makkaraa ja mausteita päälle. Näyttää kieltämättä melko huvittavalta pöydässä, mutta ihan syötävä annos .

Illan päätteeksi menimme vielä elokuviin katsomaan WALL-E-elokuvan. Koska kaikki menee täällä tietenkin dupattuna niin elokuvissa kuten televisiossakin, päätimme mennä Mariahilferstraßella sijaitsevaan elokuvateatteri Haydiniin, joka näyttää ohjelmistossaan vain elokuvien alkuperäisversioita ilman duppausta. Eli Itävallastakin siis löytyy jotakin duppaamatontakin, whee! No, kyllä muidenkin elokuvateattereiden listoilta joskus löytyy originaaliversiokin, mutta se on harvinaista herkkua. Itse elokuva oli kuitenkin minusta oikein hyvä ja hellyyttävä pätkä. Mielenkiintoista oli katsella miten roboteille sai animoitua kaikenlaisia tunteita ilman kasvonpiirteitä tai muita apuja. Vaikka taisikin olla lastenelokuva tuo kyseinen pätkä, niin kyllä se vanhaakin vielä viihdytti vallan mainiosti.

Kaiken kaikkiaan se perjantai oli yksi mukavimmista päivistä pitkään aikaan. Harmi vain, että sitä seurasi yksi vittumaisimmista päivistä pitkään aikaan. Mutta eiköhän tämä vielä tästä lähde jotenkuten rullailemaan, kunhan tässä nyt pääsee tilanteen herraksi. Kirjoittelen sitten taas lisää kunhan olen selvitellyt (myös itselleni) tätä uutta tilannetta ja saanut jotakin tolkkua tästä. Loppuun pari kuvaa eläintapahtumasta (harmi, että Bodies-näyttelyssä oli valokuvaus tiukasti kielletty).

Puudeli

Valjakkokoira

Rathaus

Poni

Schnauf

Synttärit ja muita huvituksia

Maanantaina olivat siis meikäläisen 22. syntymäpäivät. Taas olen hiukkasen vanhempi ja kurppaisampi, ja päätinkin tukehduttaa jo aamulla iskeneen vanhentumisen harmituksen heti alkuunsa hauskanpitoon, synttärikakkuun ja muuhun mukavaan. Pääsin aamulla maistamaan pitkästä aikaa aitoa itävaltalaista Sacher-kakkua. Jostain syystä tämän kulttuuriherkun maisteleminen on jäänyt täällä ollessa vähälle huomiolle, mutta tällä kertaa pääsin herkuttelemaan sydämeni kyllyydestä aprikoosihillolla täytettyä suklaaherkkua. Kyllä itävaltalaiset ainakin sokerileipurin taidot osaavat. Kakkuja täällä on nimittäin esimerkiksi jokaisessa kahvilassa vaikka kuinkamontaa sorttia, Sacher-kakkua, pähkinä-voikräämitäytteistä Esterhazy-kakkua, Schwarzwaldin suklaa-kirsikkatorttua ja vaikka mitä muita toinen toistaa herkullisempia kakkuja. Ilman hyvää itsekuria täällä kyllä voisi helposti lihoa kilon jos toisenkin vain kakkuja maistelemalla.

Päätin kuluttaa päivän lempipuuhassani, keskustassa kävellen ja kahviloissa istuksien. Jotenkin tämä itävaltalainen kahvilakulttuuri on minuun täällä tarttunut sangen tehokkaasti. Itävaltalaisissa kahviloissa on vain jostakin syystä niin tavattoman mukavaa istua katselemassa ympäröivän maailman menoa ja nauttia kahvista ja pienestä purtavasta. Kaipa kahvilakulttuuristaan tunnettujen itävaltalaisten seura tekee kaltaisekseen. Toivottavasti omituisen kuuloinen Wienin murre ei vain tartu yhtä tehokkaasti. Wienin keskusta on jo näiden kolmen viikon aikana tullut minulle hyvin tutuksi, eikä karttaa ole tarvittu. Toisaalta harmi, että uutuuden hienous alkaa vähitellen karista, kun tiet ja kadut alkavat päässä asettua oikeille kohdilleen ja muistomerkitkin ovat kohta kolutut, mutta toisaalta tuttuuden tunne ehkäisee omalta osaltaan myös koti-ikävää, eikä uusi kaupunki enää tunnu niin suurelta ja vieraalta.

Kulutettuani taas aivan liikaa aikaa kahvilassa lähdin tapaamaan isovanhempia ja siskoa, joiden kanssa juhlistaisimme iltaa läheisessä ravintolassa. Paikka oli läheinen Beisl, Gasthaus Grisu. Beisl tai beisel on täkäläinen käsite, jolla tarkoitetaan lähinnä perinteistä ja konstailematonta ruokaa tarjoavaa ravintolaa. Usein nämä ovat tiukasti kytköksissä lähiympäristöönsä ja merkittävä osa täkäläistä katukuvaa ja elämää. Mitenkään erityisen hienoja ravintoloita tämäntyyppiset eivät ole, mutta tunnelma on yleensä mitä mainioin ja minä ainakin viihdyin maanantai-illan itävaltalaisia muonia maistellessa.

Ajattelin kruunata hyvin ja miellyttävissä merkeissä sujuneen päivän hiukan juhlistamalla merkkipäivää Wienin yöelämässä. Olin etukäteen iskenyt silmäni erään keskustan baarin metalli/gootti -teemailtaan, ja sinne sitten matkasinkin jo valmiiksi illanvietosta hyvän musiikin parissa iloiten. Mutta kyllä leka loksahti pahemman kerran paikoiltaan kun saavuin paikalle. Koko klubi oli nimittäin lähes tyhjä, minun lisäkseni autiota paikkaa koristivat noin kolmisenkymmentä seinäruusua. Mutta yllätys oli vielä suurempi, kun kuulin musiikin, joka oli jotakin kummallista 80-luvun rokin ja teknon sekaista rävellystä, jota ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua musiikiksi, vaan lähinnä julmaksi vitsiksi. Ensin ajattelin tulleeni vahingossa väärään paikkaan, mutta ei: mainokset teemaillasta olivat paikan seinillä ja selkeästi olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Liian myöhä tai aikainen kellonaikakaan ei voinut olla syynä, sillä tässä kolmen viikon aikana baareja kolutessani on jokaisessa muussa paikassa ollut vastaavaan aikaan talo täynnä ihmisiä ja täysi meno päällä. Paikalla istuskelleiden muiden metallistien tuskaisia ilmeitä katsellessani en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa koko absurdille tilanteelle. Oli hyvin lähellä, etten kysynyt baarimikolta, että onko tämä joku typerä vitsi, vai mistä on kyse. Päätin kuitenkin hetkeksi istua alas miettien, että ehkä tilanne tästä vielä paranisi. Eipä parantunut. Aikani alati tyhjenevässä baarissa istuksittuani lähdin minäkin sangen kyrsiintyneenä ulos. Kaipa suurin osa ihmisistä oli kyllästynyt paikkaan jo ennen kuin saavuin paikalle. Koska en sitten siihen hätään keksinyt muutakaan paikkaa, jossa juhlistaa merkkipäivän yötä, lähdin takaisin kämpille (random-humppaakaan ei oikein huvittanut mennä kuuntelemaan, ja oikeastaan olin niin shokissa tuon kammotuksen jälkeen, ettei oikein mitään muutakaan). Vaikka ilta olikin mennyt pieleen, oli päivä kokonaisuutena oikein onnistunut ja varsin miellyttävä syntymäpäivä.

Tiistaina en sitten tehnytkään oikein mitään. Kauhajoen kouluammuskelun järkyttämänä jäin oikeastaan koko päiväksi koneen ääreen lukemaan katselemaan uutisia tapahtuneesta. Että jollekulle voi edes tulla mieleen lähteä ammuskelemaan vihaansa viattomia. Tänään torstaina päätin kuitenkin lähteä jälleen kerran kaupungille katsastamaan Wienin antimia. Herääminen meni taas tavan mukaan hiukan myöhään, mikä kyllä hiukkasen harmitti. Pitää yrittää jatkossa kohentaa. Päivällä yllätyin iloisesti vielä yhdestä myöhässä tulleesta syntymäpäivälahjasta, ja kepein mielin suuntasin kaupungille. Aikani palloiltuani päätin tänään tehdä jotakin muutakin kuin vain keskustassa pyörimistä. Hetken mietittyäni päädyinkin ehkä aluksi hieman omituiselta kuulostavaan vaihtoehtoon, nimittäin Wienin keskushautausmaahan, Zentralfriedhofiin. Mutta Wien kun sattuu olevan Euroopan sydämessä ja monien suurmiesten entinen koti ja viimeinen leposija, on keskushautausmaalla paljon erittäin kauniita kuuluisuuksien muistomerkkejä ja hautoja. Muiden muassa Straussin, Beethovenin ja Mozartin hautamuistomerkit löytyvät täältä, joskaan ainakaan viimeistä ei olekaan tänne haudattu. Köyhänä kuollut Mozart kun haudattiin nimettömään hautaan jonnekin muualle.

Melko kaukana kaupungin keskustasta sijaitseva Zentralfriedhof on aivan järjettömän kokoinen kompleksi loputtomilta vaikuttavia kujia ja hautamuistomerkkejä silmänkantamattomiin. Jostain muistelen lukeneeni, että hautuumaalla on kuolleita enemmän kuin Wienin miljoonakaupungissa eläviä. Hautojen määrä mahtaa kuitenkin olla rutkasti pienempi, mutta valtavasti niitäkin täällä on. Kaksi tuntia hautuumaalla käveltyäni en edes ehtinyt käydä läheskään kaikissa hautuumaan osissa, vaan aika kului lähinnä etelä- ja itäosia kierrellessä. Vaikka tunnelma hautuumaalla olikin hivenen omituinen kaikkien hautakivien keskellä, oli paikassa silti uskomattoman rauhallista ja hautaryhmien välillä aukeavat puistikot puiden reunustaminen kujineen hyvin kauniita, ravinteikkaassa maassa kun viihtyvät hyvin mm. jalot lehtipuut. Kotimaastakin tuttujen oravien lisäksi hautuumaata asuttivat tiheästi melko söötit marsun näköiset ja kokoiset jyrsijät. Kaipa ne jonkinlaisia sopuleita tai vastaavia lienivät, ujoja otuksia kun ei koskaan päässyt tarpeeksi lähelle tunnistusta varten.

Reilun kahden tunnin hautuumaapatikoinnin jälkeen iskivätkin sitten nälkä ja väsymys siinä määrin, että katsoin parhaaksi häipyä paikalta päämajaa kohden. Matkalla tein merkittävän löydönkin, nimittäin lähimmän ison marketin. Aivan lähimmät ruokakaupat täällä kun ovat niin mitättömän pieniä, että niiden valikoimissa on kyllä toivomisen varaa. Olen kuitenkin tähän asti suurin piirtein pärjännyt, joten en ole kysellyt hirveästi kauppojen sijainteja, mutta hyvä löytö silti. Joskin yksi asia minua jäi ihmetyttämään tässäkin kaupassa. Nimittäin Itävallassa kun on näköjään kaupassa tuntematon käsite lihanjalostamolla pakatut lihatuotteet. Esimerkiksi kana-, kalkkuna- tai sianlihasuikaleista tai mistään valmiiksi marinoidusta saa täällä vain haaveilla. Suurimmissakaan marketeissa en ole törmännyt kuin lihatiskiin, jossa myydään lähinnä eri osista sikaa olevia klöntteja. Näyttää siltä, että ainoat hyllyissä myytävät lihatuotteet ovat lihatiskiltä peräisin olevat kelmuun ja styroksialustaan pakatut pihvit tai jauheliha. Jokseenkin omituista minusta, joskus kun olisi kiva ostaa valmiiksi suikaloitua tai marinoitua lihaa… Onhan näitä harvakseltaan lihatiskillä, mutta silloin on kyse yleensä ns. puolivalmiista seoksista, joiden valikoima on hyvin pieni ja hinta pilvissä.

Loppuun vielä pari kuvaa synttäreistä ja hautuumaalta. Huomenna sitten uudet kujeet taas odottavat.

Esterhazy-synttärikakku

Synttäreillä

Brahmsin muistomerkki

Straussin muistomerkki

Schubertin muistomerkki

Beethovenin muistomerkki

Mozartin muistomerkki

Hautuumaan kirkko

Hautoja

Ruskaa puissa

Juhlintaa Wienin pimeällä puolella

Lomapäivät täällä Wienissä senkun viilettävät menojaan ja kohta on taas luentojen ja opiskelun aika. Sitä ennen olen yrittänyt pitää vähän hauskaakin täällä Wienissä, ja tällä kertaa onnistuinkin siinä ihan hyvin. Perjantaina heräsin tukkoisena ja kärttyisenä huonosti nukutun yön jälkeen. Tiedä olenko vilustunut siitä kun jätin ikkunan auki sinä ensimmäisenä kylmänä yönä Wienissä vai mikä on. Joka tapauksessa olo ei ole viime päivinä ollut ihan mitä parhain, mutta sedän lääkekaappi on pitänyt pahimmat oireet loitolla. On vain oltava hyvin varovainen sen suhteen mitä täällä laittaa suuhunsa, sillä niin elintarvikkeiden kuin lääkkeidenkin kohdalla on hyvinkin mahdollista, että tuotteet ovat olleet mukana puurisodan huoltojoukoilla. Viskelen täällä vanhentuneita tavaroita pois minkä kerkeän, mutta uusia tulee aina. Täällä ei hirveästi ruokaa taideta laittaa. Esimerkkeinä voitakoon mainita teet, jotka olivat menneet vanhaksi 04-05 ja suosikkini: öljy, jonka parasta ennen -päivä oli loppuvuodesta -98. Tämän viimeisen huomasin tosin sen jälkeen, kun olin jo kerennyt käyttää sitä ruoanlaitossa. Mutta en ole vielä sairastunut ruokamyrkytykseen, joten kaipa se öljy oli sitten vielä käyttökelpoista. Toista kertaa en kyllä välttämättä viitsisi kokeilla. Pelkään ajatellakin mitä pakastinlokeron syvimmät syöverit paljastavat, kun etuosakin oli ahdettu täyteen jo vanhentuneita pakasteita. Täällä en olisi kyllä lainkaan yllättynyt luolamaalauksista takaosan pakasteiden kyljessä.

Perjantaina ei siis ollut ihmeempiä ohjelmassa, joten tyydyin vain lähtemään sateesta huolimatta kaupungille palloilemaan ja kiertelemään Marihilferstraßen kaupoissa. Matkalla huomasin, että olin saanut paketin kotipuolesta, tai siis ainakin pakketti-ilmoituksen. Itse paketti ei näköjään mahtunut postiluukusta. Täällä muuten kaupungeissakin posti jaetaan talon alakerrassa oleviin postilaatikoihin, eikä ovissa ole postiluukkuja. Sinänsä järjestely ei kummemmin haittaa, mutta lehteä on ikävä hakea aamuisin rappukäytävän alakerrasta. Olin siis jokatapauksessa saanut paketin. Itävallan postilaitos sai minut heti kättelyssä kuitenkin taas kiehahtamaan. Nimittäin posti, johon paketti oli toimitettu ei tietenkään ollut minua lähin tai edes toiseksi lähin, vaan sijaitsee jossain ihmekuusessa, jonne pitää oikein lähtemällä lähteä, se kun ei kätevästi sijaitse missään järkevän matkan päässä tai edes lähellä mitään normaalisti käyttämiäni reittejä. Toisekseen, pakettia ei ilmeisesti voikaan hakea heti kun on ilmoituksen saanut, vaan ilmeisesti postilaitoksen täytyy pari päivää saada pelata sillä jalkapalloa käytävillä, sillä perjantaina saapuneen ilmoituksen mukaisen lähetyksen voi hakea vasta maanantaina (vaikka siis postilla on koko perjantai ja lauantai aikaa leikkiä paketeilla). Olen varma, että tämä on joku postilaitoksen sisäpiirin kosto sille, että rahvas käy päivittäin konttoreissa häiritsemässä postin toimintaa. Itävaltalaiset näet rakastavat palvelua, mutta kukaan ei halua olla siinä palvelua tuottavassa päässä.

Pääsin kuitenkin postilaitoksen tuottaman ärsytyksen yli ja pääsin vihdoin kaupungille asti. Mariahilferstraßelta, tai oikeastaan sen sivukadulta löysin taas vanhan tuttuni, gootti/punk/metallisti/jne. -kauppa Nexuksen. Olin nimittäin päättänyt ostaa itselleni uudet kengät, vähän niinkuin synttärilahjaksi itselleni. New Rockin saappat ovat nimittäin jo muutaman vuoden ollet kiikarissa, mutta ne kun ovat niin kovin kalliita ja niitä myydään niin harvoissa kaupoissa, että olen tähän asti kärvistellyt ilman, mutta nyt… Nexus siis oli myös sillä hetkellä ainoa tietämäni kauppa, jossa oli edes jonkinlainen valikoima ko. kenkiä. Pettymys oli kuitenkin suuri kun huomasin tarjonnan kaventuneen mittavasti sitten viime vuoden visiitin. Jouduin siis ikäväkseni poistumaan tyhjin käsin ja palaamaan lyhyen kierroksen jälkeen takaisin kämpille etsimään netistä muita ko. kenkiä myyviä liikkeitä.

Juuri sitten yön pikkutunneilla kun olin jo melkein luopunut toivosta, löysin kuin löysinkin kaupan melko läheltä, jossa vaikutti olevan hyvä valikoima ja kohtuulliset hinnat. Samalla törmäsin myös Schwarzer Reigen -tapahtuman mainokseen. Kyseessä oli siis eräänlainen gootti/metalli/jne. -teemalla järjestetyt bileet Schloss Neugebäuden renesanssilinnassa. Siis siinä samassa, jossa muutama päivä sitten olin vierailemassa keskiaikamarkkinoilla. Ajattelinkin sitten hiukkasen juhlistaa ikävästi lähestyvää vanhenemiseni vuosipäivää piipahtamalla Wienin pimeämmällä puolella.

Lauantaina sitten lähdin uudestaan shoppailukierrokselle ja tälläkertaa sain vihdoin ostettua haluamani saappaat. Kyllä niistä sai edelleen maksaa itsensä kipeäksi, mutta on se sen arvoista. Saappaiden lisäksi sorruin vielä hiukan lisää illan pippaloita ajatellessa ja päädyin ostamaan vielä teemaan sopivan soljilla ja muulla kilisevällä koristetun paidan, joka mielestäni sopi hyvin muihin asusteisiin. Istuttuani taas kahvilla ihan liian pitkään (siitä on näköjään tulossa hyvin aikaa vievä tapa) lähdin takaisin kämpille levähtämään hetkeksi ennen illan menoja.  Yhdentoista maissa olinkin sitten jo päässyt Schloss Neugebäuden tiluksille, jonne tietenkin toisella kertaa oli helppo löytää. Tai no, ei valtava renessanssilinna nyt muutenkaan kovin kauaksi voi kadota. Paikalle saavuttuani huomasinkin juhlissa olevan jo jos jonkinlaista mustaan nahkaan pukeutunutta enemmän tai vähemmän omituisen näköistä kansaa, ja tunnelma näytti olevan jo korkealla.

Itse tapahtumapaikkana oli siis muutama huone linnan alimmassa kerroksessa. Sisältä linna oli jo pahoin rapistunut, mutta rauniot loivat vain tilaisuuteen hienon tunnelman. Musiikkina soi huoneista riippuen metalli, techno, EBM, dark wave ja niin edelleen. Muutamalla baaritiskillä oli tarjolla ne tavallisimmat kaljasta vodkaan, mutta erikoisuuden muodosti hienosti valaistussa pienessä holvikammiossa sijainnut absinttibaari, jossa tarjoiltiin erilaisia absintteja ja niistä valmistettuja drinkkejä. Maistoinpa itsekin muutamaa absinttilajiketta ja ihan hyvältähän vihreä keijukainen maistui.

Alkuillasta tosin vähän huoletti, sillä vaikka paikalla näytti olevan kohtuullisesti porukkaa, ei tanssilattioilla näkynyt oikeastaan ketään. Minä kun en ainoanakaan kehdannut mennä, joten tyydyin sitten katselemaan ohi kulkevia fetissiasuihin sonnustautuneita juhlavieraita. Ja kyllähän katseltavaa riittikin aina mitä erilaisimmista nahka- ja solkiviritelmista sotilaspukujen kautta barokki- ja renessanssityyleihin saakka. Lähes kaikki olivat tosissaan panostaneet asuihinsa, joten tunnelma sillä saralla oli loistava. Tietenkään keitään tuttuja ei näkynyt, enkä tuntenut etukäteen paikalta ketään, mutta hauskaa oli silti. Parin tunnin kuluttuakin ilmeisesti baarin antimet olivat tehneet kansaan vaikutuksen ja tanssilattioillekin oli kerääntynyt jo ihan kiitettävästi väkeä. Juhlijoiden massaan sulautuneena ja musiikin antaessa puhtia tanssijoille aika kuluikin sitten rattoisasti aamun pikkutunneille asti. Katsoin parhaaksi lähteä paikalta ennen neljää, jotta ehtisin vielä yöbussilla takaisin kämpille. Aivan viimeiset bussit eivät näet ilmeisesti aja kuin keskustaan saakka. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille ja onnellisena hyvin sujuneesta ja hauskasta illasta. Harmi vain, etten kameraa tajunnut ottaa mukaan, vaikka kerrankin olisi ollut jotain vinkeää kuvattavaa. Ehkä ensikerralla sitten. Tätä sunnuntaita viettelenkin nyt sitten rokulipäivän merkeissä, vaikka edellinen ilta ei jättänytkään sen suurempia ikäviä sivuvaikutuksia pientä väsymystä lukuun ottamatta. Huomenna on tarkoitus mennä sitten ravintolaan juhlistamaan ihan virallista syntymäpäivää siskon ja isovanhempien kanssa nyt ainakin. Muuta en olekaan sitten suunnitellut, katsotaan nyt. Uusi päivä odottaa huomenna.

Virallinen opiskelija

Taas on parin päivän aikana tapahtunut yhtä sun toista mielenkiintoista. Keskiviikkona pääsin nimittäin vihdoin opintotoimistoon asti rekisteröitymään virallisesti TU Wienin opiskelijaksi ja hakemassa mm. opiskelijakortin. Olisin siis halunnut mennä jo tiistaina, mutta tietenkin taas tiistain vaihtari-infossa jaettu tieto ei pitänytkään paikkaansa, joten jouduin sitten menemään eilen. Tämä sai kyllä hiukkasen epäilevälle kannalle muuta tilaisuudessa jaettua tietoa kohtaan, mutta toivotaan, että tämä oli yksittäinen kömmähdys. Menin Karlsplatzilla aivan kirkon vieressä sijaitsevaan opintotoimistoon jo puolisen tuntia ennen sen aukeamista kahdelta, sillä ajattelin monen muunkin vaihtarin tulevan tänään seurakseni. Ja niinhän siinä kävikin, sillä aukeamisen aikaan toimiston eteen oli muodostunut jo sankka kokoelma opiskelijoita, jotka kaikki sitten tunkivat samaan aikaan pienestä ovesta sisälle. Muuten hyvä, mutta minä tietenkin menin vahingossa väärään jonoon. Opintotoimistossa oli nimittäin useita luukkuja, ja minä menin epähuomiossa siihen jonoon, jossa jaettiin vain erinäisiä todistuksia ja jäljennöksiä enkä siihen, jossa ilmoittauduttiin opiskelijaksi. Siinäpä sitten se etumatka myöhemmin tulleisiin nähden sitten hupenikin, kun jouduin takaisin jonon hännille. Ja tietenkin minun eteeni sattui juuri sellainen kymmenen mistään mitään tietämättömien ja mitään kieltä puhumattomien vaihtareiden joukko, joilla kaikilla kesti ikuisuus asiansa perille saamisessa. Kun sitten vihtoin minun vuoroni koitti yhteensä noin puolentoista tunnin odottamisen jälkeen, kaikki sujui leppoisasti muutamassa minuutissa. Sain maksukaavakkeen ylioppilaskunnan jäsenmaksua (15,86€) varten ja opiskelijakortin. Ensimmäinen ärsyttävä asia oli heti se, että opiskelijakortti on naurettava paperinen läpyskä, jonka TU Wienin henkilökunnan lapset todennäköisesti askartelivat edellisenä päivänä taukohuoneessa. Toisekseen se on juuri niin suuri, ettei mahdu kunnolla lompakkoon. Ja kolmanneksi: Opintotoimiston vieressä on yliopiston jonkinlainen kassa, jossa EI voi maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksuja. Kaikenlaisia muita maksuja kylläkin.

Lähdin siis opintotoimistosta onnellisena siitä, että olin vihdoin selvinnyt tästäkin, mutta ärsyyntyneenä kaikista niistä pienistä ikävistä yksityiskohdista, jotka olivat asettuneet poikkiteloin. Halusin kuitenkin saada jäsenmaksun hoidettua, sillä vasta sen jälkeen minulle postitettaisiin kämpille lukuvuositarra kiinnitettäväksi opiskelijakorttiin. Lähdin siis etsimään pankkia. Halusin muutenkin avata opiskelijatilin, sillä rahan nostaminen automaatista visa electronilla täällä ei ole ilmaista, kuten olen tässä saanut huomata. Onneksi kulut eivät ole ylivoimaisen suuret (muutaman euron luokkaa), jos nostaa suuremman summan kerralla, mutta silti ihan tarpeeksi. Ja kun opiskelijatilin avaus on kerran ilmaista, niin miksikäs ei. No, löysin sitten mieleiseni pankin (Bank Austria, myöhemmin lisää siitä, miksi juuri tämä) ja huomasin ovessa maailman typerimmät aukioloajat. Pankki oli auki muistaakseni klo 9-15, mutta keskellä päivää oli vielä tunnin lounastauko, jolloin pankki oli kiinni! Kenellä normaalilla ihmisellä on aikaa käydä pankissa, joka on lounasaikaankin kiinni? Tietenkin opintotoimistossa oli vierähtänyt sen verran aikaa, että pankki oli mennyt jo kiinni. Ei siinä auttanut muu kuin niellä tappion karvas kalkki ja keksiä muuta viihdykettä päivään.

Lähdinkin sitten kävelemään Mariahilferstraßella sijaitsevalta pankilta lyhyen matkan päähän luonnonhistorialliselle museolle, joka keskiviikkoisin on klo 21 asti auki, joten siellä vietettäväksi oli vielä päivästä runsaasti jäljellä. Opiskelija-alennuksella lysti kustansi 3,50€, mikä on minusta erittäin halpa hinta verrattuna siihen katseltavan määrään, joka museossa odotti. Itse museo sijaitsee hienossa palatsissa vastapäätä ulkoa päin (ainakin lähes) identtistä taidehistoriallista museota. Kahdessa suuressa kerroksessa sijaitsevien näyttelyesineiden määrää on mahdotonta arvioida, mutta valtavasti niitä jokatapauksessa on. Museon kokoelmiinhan kuuluu ties kuinka monta miljoonaa esinettä, kasvia eläintä jne., joskaan niistä näytteille ei mahdu kerralla kuin pieni murto-osa. Pääosin museo koostuu muutamasta osasta, jotka ovat kivi- ja mineraalikokoelma mukaanlukien kauniita jalokiviä ja meteoriittien kappaleita, ihmiskunnan historia, ja kasvit ja eläimet aina dinosauruksista nykypäivään. Lisäksi pieni osa museosta on omistettu eläville eläimille, kuten kaloille, linnuille ja matelijoille.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka olen käynyt usein paikan päällä, jaksaa se aina vaikuttaa. Ja nähtävää on kyllä aivan liikaa yhdelle päivälle. Ainakin minusta. Mutta toisaalta minun täytyykin aina tuijottaa jokaista elukkaa ja murikkaa, ettei mikään jännittävän näköinen pääsisi karkuun. Varmaankin kuuluisin esine museossa oli Willendorfin Venus, jota pääsin tietenkin myös ihailemaan. Tuntuu se kyllä aika vinkeältä tuijottaa patsasta, jonka joku toinen ihminen on kaivertanut 25000 vuotta sitten. Tai seistä kymmeniä miljoonia vuosia vanhan dinosauruksen luurangon vieressä.

Museosta lähdin sitten takaisin päämajaa kohden aikomuksenani mennä myöhemmin illalla jokaviikkoiseen vaihtarien karaokebaari-iltaan. En sitten kuitenkaan jaksanut mennä enää illalla baariin kun huomasin, että lämpimän untuvapeiton alla on liian mukava makoilla ja lukea lehteä. No, tuleehan noita. Maanantaina taitaakin jo seuraava kolkuttaa ovelle. Ja se kun sattuu olemaan myös minun syntymäpäiväni, niin silloinhan sitä vasta onkin aihetta juhlaan.

Torstaina pääsin jo sitten sinne pankkiinkin asti. Valitsin siis Bank Austrian, koska se on majapaikkaani lähin pankki. Täällä kun on usean sorttisia automaatteja, jotka veloittavat toisten pankkien korteilla tehdyistä nostoista, joten ajattelin, että todennäköisesti järkevintä valita kortti sellaiseen pankkiin, jonka automaatteja tulee käytettyä. Täällä maksaminen kortilla on näet jostakin kumman syystä ensinnäkin kohtuullisen paljon harvinaisempaa kuin Suomessa ja toisekseen melko monimutkaista ainakin minun kannaltani. Pankista en nimittäin voinut työttömänä opiskelijana saada kuin automaattikortin, jolla voi nostaa vain rahaa, muttei maksaa ostoksia (en kyllä ollenkaan tajua miksei kortilla voi maksaa ostoksia, jos tilillä kerran olisi rahaa…). Ostosten maksamiseen tarvitaan täällä joko esim. visa electron (jonka käyttäminen täällä ulkomailla maksaa minulle) tai sitten pankkiautomaattikortti, jonka saaminen edellyttää työpaikkaa ja säännöllisiä tuloja. Ei siis riitä, että tilillä on rahaa vaikka miten paljon, tuloja on oltava. Mutta sentään saan sen tärkeimmän ominaisuuden, eli käteisen noston veloituksetta. Rahaa voin sitten netissä siirtää ilmaiseksi tililtä toiselle, joten onnistun (joskin hankalasti) kiertämään oman korttini käytöstä aiheutuvat kulut. Tietenkin voin nyt myös maksaa veloituksetta laskuja, kuten em. ylioppilaskunnan jäsenmaksun.

Marssin siis yksinkertaisesti pankkiin sisään ja kerroin haluavani avata opiskelijatilin. Aluksi sekään ei meinannut onnistua ilman lukuvuositarraa opiskelijakorttiin (jonka saamiseksi minun oli siis maksettava yo-kunnan jäsenmaksu, mitä varten mm. halusin avata pankkitilin…), mutta kun olin räpytellyt tarpeeksi kauniisti pankkineidille ja luvannut maksaa yo-kunnan jäsenmaksun heti tilin avattuani siinä paikan päällä, niin tilin avaus alkoi sujua. Tähän toimenpiteeseen tarvittiin opiskelijakortti, meldezettel-lomake, jonka olin saanut sieltä kaupunginosan maistraatista toisena päivänäni täällä ja passi. Koko prosessi oli suhteellisen lyhyt ja kivuton, joskin allekirjoituksia tarvittiin eri papereihin kymmenkunta. Todennäköisesti sitouduin myymään luottotietoni ja sieluni korealaisille gangstereille, mutta sentään sain tilin avattua. Harmi kyllä niitä luottotietoja … Kortti tulee sitten parin päivän päästä perästä. Tosin minun pitää vielä käydä näyttämässä lukuvuositarraa opiskelijakortissa jossain välissä, jotta tietävät minun oikeasti opiskelevan. Vaikka tilin avaaminen olikin rasittavaa, eikä palveluita ole kuin nimeksi, ajattelin sen silti kannattavan, sillä kaikki tiliin liittyvät palvelut ovat opiskelijalle ilmaisia, tai niin ainakin minulle pankista sanottiin. Vaihtari-infossa olivat sanoneet, että tilin avaaminen on ilmaista, mutta lopettaminen ei. Tosin minulle pankista sanottiin, ettei lopettaminenkaan maksa mitään kunhan on opiskelija, joten taidan uskoa pankkia kuitenkin.

Lopun päivästä ja iltapäivästä istuksin lukemassa eräässä keskustan kahvilassa ja tuijottamassa ohikulkevien ihmisten vilinää. Yllättävän leppoisasti siinä kului tunti jos toinenkin. Pitääpä kokeilla joskus uudestaan. Ostinpa myös lipun Disturbedin keikalle lokakuun lopulle. En olekaan ko. bändiä ennen nähnyt livenä, joten onpahan jotain, jota odottaa. Eipä tosin vain ole ketään, jonka kanssa mennä, harmi. Näin torstaisinkin olisi ilmeisesti jokin vaihtarien elokuvailtama tai jotain, mutta kun missään ei lue tarkempia tietoja ko. tilaisuudesta, enkä ole koskaan aiemmin mennyt, niin jätinpä tälläkin kertaa väliin, vaikka olisihan sitä voinut muita vaihtareitakin taas hiukkasen tavata. No, ensi kerralla sitten. Loppuillan vietinkin sitten keskenäni kämpillä suojassa syksyiseltä Wieniltä. Huomenna on sentään taas uusi päivä edessä, joskaan mitään suunnitelmia perjantaille ei ole. Katsotaan mitä päivä tuo tullessaan.

P.S. Ainiin, tähän loppuun voisin laittaa muutaman kuvan keskiviikkoisesta luonnonhistoriallisen museon reissusta.

Karlsplatz

Museumsquartier

Vinkeä kala

Kaloja

Vitriinejä

Tuiman näköinen tipu

Korallia

Museon pääportikko

T-Rexin pää

Willendorfin Venus

Kemistin laboratorio

Jalokivipuu

Suolaa

Syksy saapui Wieniin

Taas on kulunut muutama päivä edellisestä postauksesta, ja tällä välillä onkin tapahtunut muutama kertomisen arvoinen asia. Viime päivinä en ole niin ahkerasti jaksanut koluta kaupunkia läpi kuin ihan ensimmäisinä päivinä, joten kirjoitettavaakin on nyt hiukkasen vähemmän. Syksy on siis saapunut Wieniin. Se tuli yhtäkkiä ja varoittamatta viime viikonloppuna, kun lämpötila putosi lähes 20 astetta päivässä ja sadepilvet kerääntyivät kaupungin ylle. Siitä lähtien onkin sitten ollut kylmää, tuulista ja sateista. Ah, tulee aivan kotimaa mieleen . Omituista kyllä, että vielä torstaina ja perjantaina läkähdyin helteisiin T-paidassa, ja nyt ei ilman puseroa ja takkia ole paljoa asiaa ulos.

Sunnuntaina oli vuorossa lyhyt pyrähdys maaseudulle, mummon ja ukin landelle Eichgrabeniin Wienin lähelle. Harmi kyllä sää oli jo ehtinyt muuttua sunnuntaina, mutta päätimme mennä jokatapauksessa, sillä paikan päällä olisi minua odottamassa pienimuotoisia oksantrimmaushommia. Emme kuitenkaan viipyneet muutamaa tuntia kauempaa ikävän ja sateisen sään takia, mutta sainpas edes hiukkasen ihailla kauniita maisemia vastapäisille kukkuloille. Harmi, ettei tullut kameraa mukaan, jotta olisin voinut ikuistaa tämän maiseman. Nyt täytyykin sitten varmaan odottaa kevääseen saakka. Joskus kyllä olisi hienoa käydä palloilemassa joillakin Itävallan vuorilla ja ihailla näkymiä taivaanrannan rajalta. Ehkä vielä joskus tämän vaihtovuoden aikana pääsen niinkin pitkälle, katsotaan nyt. Paluumatkalla Wieniin sain taas jälleen pienen perinneannoksen, kun pysähdyimme Heurigeniin lounaalle ja paikallisia erikoisuuksia nauttimaan. Vaikka näitä viinitupia löytyy Wienistäkin jokunen, on siinä silti erilainen tunnelma käydä oikeasti jossain pienessä kylässä sijaitsevassa Heurigenissa. Paikka oli kyllä oikein viehättävä, ei mitään turhia pröystäilyjä vaan konstailematonta itävaltalaista tunnelmaa ja hyvää ruokaa ja juomaa.

Lounaan jälkeen matka jatkui takaisin Wieniin, jossa oli seuraavaksi ohjelmassa vierailu keskiaikaisilla markkinoilla siskon kanssa. Nämä markkinat pidettiin Schloss Neugebäude -linnan kupeessa Wienin Simmeringin kaupunginosassa Wienin laitamilla. Schloss Neugebäude tarjosi keskiaikatapahtumille oivat puitteet, toihan renessanssilinna tapahtumaan aivan omanlaisensa ilmapiirin keskiajan tyyliin pukeutuneiden markkinavieraiden iloksi. Itse markkinat eivät olleet mitenkään suuren suuret koostuen muutamasta kymmenestä kojusta ja pienestä näytösalueesta, jossa käytiin aika ajoin pieniä näytöstaisteluja ritariajan tyyliin. Myynnissä oli jos jonkinlaista tapahtuman henkeen sopivaa käsityötä aina vaatteista ja miekoista amuletteihin, koristeisiin, ritarivarusteisiin ja kirjoihin saakka. Mielestäni markkinoiden paras anti olivat kuitenkin keskiajan tyyliin pukeutuneiden vieraiden ja myyjien tiirailu. Monet olivat tosissaan panostaneet asuunsa ja toivat hienon lisän tunnelmaan. Ankaralla mielenlujuudella pidättäydyin tällä kertaa linnanneito-kasvomaalauksen ottamisesta ja päätin lohdutukseksi päiväni saksaksi dubattuja elokuvia katsellen. Puistatus.

Maanantaina päätin lähteä jälleen kerran kiertelemään Wienin ostoskeskuksiin, sillä ulkona satoi sen verran kaatamalla, ettei turhaa aikaa ulkosalla ollut todellakaan mielekästä viettää. Päädyin matkustamaan metrolla Tonavan landemmalle puolelle Kagranin asemalle, jonka vieressä suuri Donauzentrum-ostoskeskus kohosi. Tämä Itäkeskusta hivenen suurempi kompleksi koostuu elokuvateatterin ja kaikenkarvaisten liikkeiden ja ravintoloiden kokoelmasta ja tarjosi siis sangen vinkeää viihdykettä sateisen päivän varalle. Hiukkasen kaukanahan se minusta oli ihan jokapäiväiseen huvitukseen, mutta mikäs tässä lonkkaa vedellessä on sinne aina silloin tällöin matkustaa.

Illalla olikin sitten luvassa taas jälleen vaihtareille tarkoitettu baari-ilta sen jo tutuksi tulleen karaokebaarin naapurissa. Jostain syystä kaikki vaihtarien baari-illat ovat keskittyneet tälle muutaman baarin alueelle hieman syrjässä keskustasta ja minusta. Liekö vieressä sitten jokin opiskelija-asuntola tai jotakin. Hieman erikoista oli se, että juomat olivat ilmaisia (mainoksen mukaan ainakin) klo 19-20. Itse en tosin viitsinyt/kehdannut mennä baariin seitsemältä illalla, joten en päässyt todistamaan tätä omin silmin. Muutenkin tuntuvat aikaisin aloittavan juhlimisen täällä päin, vaan jotenkin seitsemältä aloittaminen tuntuu itsestä liippaavan hiukkasen liian läheltä päiväkännejä. Ihan kiitettävästi oli vaihtareita kuitenkin illemmallakin paikalla kun saavuin paikalle. Oli taas kivaa tavata tuttuja kasvoja ja vaihtaa kuulumisia. Haittapuolenahan täällä sukulaisten luona asumisessa on se, että on vähän nihkeästi kontakteja muihin vaihtareihin. Opiskelija-asuntolassahan samanhenkistä seuraa on ympärillä jatkuvasti. Tosin luulisinpa, että sekin alkaisi hieman nostattaa kyrsiintymiskäyrän kulmakerrointa ajan mittaan. Mutta aluksi olisi tietenkin hyvä olla kontakteja muihinkin, ettei ihan yksin jää nysväämään. Siispä minäkin olen yrittänyt ahkerasti käydä jos jonkinlaisissa baari-illoissa ja kissanristiäisissä, jotta porukka tulee tutuksi. Ja alkaahan se pikkuhiljaa tullakin – hyvä niin.

Tänään oli sitten vuorossa pitkästä aikaa jotain opiskeluihin liittyvääkin. Nimittäin vaihto-opiskelijoille tarkoitettu infotilaisuus yliopisto-opiskelusta ja yliopistoon kirjoittautumisesta. En siis vielä ole käynyt yliopistolla kirjautumassa opiskelijaksi, sillä halusin odottaa tämän infotilaisuuden ohi ja saadakseni muutaman sisäpiirin vinkin byrokratian sujuvuuden kannalta. Ja hyvä niin, sillä infotilaisuudessa jaettiin taas uusi täytettävä lomake, jota tarvittiin opiskelijaksi rekisteröitymiseen. Sinänsä oli kyllä mukava huomata, että yliopistolla tunnutaan periaatteessa olevan rentoja byrokratian suhteen, vaikka tietenkin kaikki lain ja asetusten vaatimat paperit on oltava. Mutta esim. kursseja tai edes opiskelualaa ei sen kummemmin täkäläisen puolelta kummemmin rajoiteta, kunhan kurssit käyvät kotimaassa. Sanoivatkin siellä infotilaisuudessa, ettei sillä niin väliä, mitä laitatte esim. opiskelualaksi, se on vain muodollisuus rekisteriin ja kaikille kursseille saa mennä jos huvittaa. Kaiken kaikkiaan lähdin tilaisuudesta viisaampana ja nyt on ainakin kaikki tarvittavat nimet ja leimat papereissa. Olisin tänään halunnut mennä opintotoimistoon rekisteröitymään, mutta kun saavuin paikalle huomasin, että paikka olikin jostain kumman syystä tänään kiinni. Harmi turhaa reissua, huomenna sitten uusi yritys.

Muuta kummempaa ei sitten tänään olekaan tapahtunut, on taas satanut koko päivän, enkä siksi ole hirveästi viitsinyt lähteä palloilemaan kaupungille tai paljoa muuallekaan. Mutta kyllähän se aika kuluu blogia kirjoitellessa ja saksankielistä televisioviihdettä seuratessa. Mutta huomenna tosin ajattelin käydä luonnonhistoriallisessa museossa, se kun on keskiviikkoisin pitempään auki, niin jää aamupäivällä aikaa käydä yliopistolla ottamassa uusi maistiainen itävaltalaisesta asiainhoidosta. Wienin valtavassa luonnonhistoriallisessa museossahan on näytillä esimerkiksi kuuluisa Willendorfin venuspatsas, dinosaurusten fossiileja ja yhtä sun toista mukavaa katseltavaa. Illalla taas olisi tietenkin karaoke- ja baari-ilta vanhassa tutussa paikassa. Katsotaan nyt, viitsiikö sinne lähteä. Tosin hiukkasen saattaisi kiinnostaa laulamisen yrittäminen tällä kertaa, mutta jätettäköön asia vielä toistaiseksi hautumaan.